Plagioinnista, kriittisyydestä ja vähän lähdekriittisyydestä

Toisen vuoden yliopisto-opiskelijana välillä tuntuu, että tietoa pidetään yliopistolaisten itseoikeutena, eli vasta yliopistossa kerrotaan tiedon eettisistä asioista ja plagioinnista. Viittauksista ym. asioista ollaan sairaalloisen tarkkoja ja itse opiskelijana tunnen sen välillä jopa ahdistavana. Tiukat säännöt tuntuvat hyödyttävän kuitenkin vain (liian) pientä porukkaa. Ei montaakaan ihmistä yliopiston ulkopuolella kiinnosta, kuinka viittaukset on tehty, tai onko viitattua lausetta muutettu kylliksi uuteen tekstiin. Oman kokemukseni mukaan jotkut lukemani ammattikoulujen päättötyöt ovat kuitenkin pöyristyttävän kehnosti kirjoitettuja ja viitteitä käytetään vähän tai väärin, jos ollenkaan. Tai ääripäänä viite on google tai wikipedia. Aivan liian suuri joukko ihmisiä jää eettisen opetuksen ulkopuolelle ja he aiheuttavat "ongelmia", mitä informaatiolukutaidottomat ylipäänsä saattavat aiheuttaa. Sen verran aivopesty viittaustekniikan tärkeydestä ja yhdenmukaisuudesta kuitenkin jo olen, että moinen ärsyttää!

Sitten niistä ongelmista. Mäkinen (2007) ottaa mielestäni hyvin kantaa plagioinnin vakavuuden määrittelemiseen. Hän pohtii, miten määritellään laittoman kopioinnin vakavuus. Onko siis vakavampaa kopioida toisen tekstiä monia kappaleita vai vaan yksi lause. Lopuksi hän toteaa, että yhtä helppoa on kirjoittaa viite niin lyhyen lainauksen kuin pitkänkin perään ja olen siitä samaa mieltä. Mutta, ensin tulee osata viittaustekniikka. Helppous vaikuttaa viitselijäisyyteen. Tässä kohtaa viittaan aimempaan kirjoitukseeni, jossa kritisoin vaihtelevia kirjoitusohjeita eri tahojen välillä. Totuushan on kuitenkin se, että parasta ja tarkoituksenmukaisinta on vain saattaa alkuperöinen lähde lukijan tai kuulijan tietoon, vai kuinka?

Plagiointi on Olli Mäkisen (2007) mukaan luokiteltavissa epäeettiseksi toiminnaksi ja se kuuluu informaatiolutaito-käsitteen alle. Hänen sanoo, että valistus sopii informaatiolukutaidon opetusmuodoksi, mutta sen tavoitteena pitäisi olla itsereflektoiva toimija, joka oivaltaisi itse miten toimia eettisesti oikein. Olen puhunut jo monessa kirjoituksessani kriittisyydestä ja se on yksi lempiaiheistani. Mäkinen (2007) määrittelee myös kriittysyyden informaatiolukutaidon osaksi, jolloin informaatiolukutaitoinen henkilö osaa arvioida tietoa ja sen lähteitä kriittisesti ja liittää valitsemaansa tietoon oman tieto- ja arvojärjestelmänsä. Saattaa kuulostaa hienolta ja monimutkaiselta, mutta sekä plagiointia että (lähde)kriittisyyttä voidaan opettaa jo alakouluikäisille lapsille tuloksekkaasti. Jos esimerkkinä käytetään lapsille juoruilemista ja toden puhumista, asia tulee heille läheiseksi ja tärkeäksi. Jokaisella on varmasti kokemuksia siitä, millaista mielipahaa juoruilu voi aiheuttaa ja millaiseen valoon se asettaa ihmisiä. Perättömän jutun liikkeellepanija tai levittäjä saa varmasti myös lasten silmissä huonon maineen. Lapsi voi toimia itsesäätelijänä, kun hän itse miettii, onko kuulemansa juttu tosi, keneltä sen on kuullut ja miksi, sekä mitä sanoja haluaa sillä saada aikaan (McBrien 2005.) "Sitaatin tulee noudattaa alkuperäisen tekstin henkeä eikä antaa siitä harhaanjohtavaa kuvaa" (Mäkinen 2007) on hyvä ohje toden puhumiseen ihan arkielämässäkin. Jo alakoululaiset lapset voivat ymmärtää, mikä ero on, kun sanotaan että "minä tiedän, että Pekka rikkoi ikkunan" tai "tietääkseni/käsittääkseni Pekka rikkoi ikkunan". Kun lapselle myöhemmin puhutaan plagioinnista tai lähdekriittisyydestä, heillä on jo pohjaa eettisten valintojen tekemiseksi.

Ja loppuun vielä kirjoituksen aihen ytimen ulkopuolelta ajatuksia, joita Olli Mäkisen (2007) artikkelin lukeminen herätti. Nimimerkkien varjossa toimimisesta on tullut internetin ja virtuaalitodellisuuden myötä hyväksyttävämpää kuin ennen. Se on myös arkipäiväistynyt, eikä ihmiset ehkä osaa ajatella, miten nimimerkin takana toimiminen vaikuttaa itse toimintaa. Esimerkiksi mielipiteitä voi olla helpompi esittää, kun ei tarvitse perustella kantaansa tai pelätä "kasvojen menetystä". Mäkinen (2007) kuvaa virtuaalimaailmassa olemista, kuin se olisi leikkiä, jonka voi lopettaa uloskirjautuessaan. "Koko verkko on myös eräänlainen teatteri, tirkistyskaappi, jossa voi toimia nimettömänä tarkkailijana", hän sanoo. Mielestäni nimimerkin taakse piiloutuminen heijastuu jollakin tavalla myös yleensäkin ihmisten toimintaan tavallisessa elämässä. Aina voidaan syyttää jotakin toista tai isompaa organisaatiota, eikä asioista oteta vastuuta. Syyllisiä on vaikeampi ottaa ja saada kiinni, sillä aina voi sanoa "en minä, mutta muut"...


Lähteet:
McBrien J. N. Uninformed in the Information Age: Why Media Necessitate Critical Thinking Education. Teoksessa Schwarz G. & Brown P. U. Media Literacy: Transforming Curriculum and Teaching. NSSE 2005: 18-34.

Mäkinen O. Informaatiolukutaito ja etiikka. Teoksessa Nevgi A (toim.) Informaatiolukutaito yliopisto-opetuksessa. Helsinki: Palmenia, 2007: 53-80.