Hyvä paha media

Olen tekemässä erästä kurssityötä, esseetä, jonka aiheena on toimintakyvyn edistäminen kouluympäristössä. Alla oleva linkki ei suoranaisesti kuulu aiheeseen, mutta tuli vastaan opetushallituksen internet-sivuja selaillessa. Niin mielelläni kuin liittäisinkin mediakasvatus-aiheen jokaiseen koulutyötä koskevaan tehtävään, mainitsen tällä kertaa mediakasvatuksen vain ohimennen. Haluan kuitenkin jättää tänne linkin muistutukseksi internetin laajasta tarjonnasta, jota monikaan opettaja ei osaa opetuksessaan hyödyntää. Esimerkiksi tässä opuksessa välineet mediakasvatuksen opetukseen on annettu valmiiksi. Ja sitä pitäisi käyttää!!!

Linkki on siis hyvinkin viralliselta tahollta, opetushallituksen sivuilta ja se vie pdf-tiedostoon.
Hyvä paha media -vihkosen on tuottanut Suomen lasten ja nuorten säätiö. Ohjausryhmässä on ollut mukana Opetushallituksen asiantuntija, opetusneuvos Pirjo Sinko.

Alla opuksen esittely:
"Kriittisen lukutaidon opettaminen on haasteellista mutta tärkeää. Nykyiset kansalliset opetussuunnitelmat velvoittavat sitä opettamaan. Hyvä paha media -mediakasvatusvihko auttaa opettajia heidän ohjatessaan oppilaistaan keskustelevia, kantaaottavia ja ajattelevia. Vihkonen itsessäänkin on keskusteleva, kantaaottava ja moniääninen. Sen lukeminen haastaa oppilaan ajattelemaan omilla aivoillaan ja kiinnostumaan mediasisällöistä ja median toimintatavoista. Aineisto sopii hyvin esimerkiksi opetuskeskustelun, itsenäisen työskentelyn ja ryhmätyöskentelyn pohjaksi."

http://www.slns.org/sites/slns/files/Mediakasvatus/hyva_paha_media.pdf

The Checklist

Vielä aivan lopuksi haluan koota yhteen mediakasvatuksen, uusien lukutaitojen ja informaatiolukutaidon ydinasiat muistilistan muodossa, jonka Thier (2005) on esittänyt. Mielestäni tämän avulla kuka tahansa voi oppia mediakriittiseksi ja pärjätä paremmin tietotulvassa.

Kysy
1. kuka puhuu ja mikä on hänen tarkoitusperänsä? Kuka on luonut, julkaissut, esittänyt tai sponsoroinut tiedon ja miksi?
2. kuka on kohdeyleisö? Kuinka voit päätellä sen? Kuinka sanoma on kohdistettu yleisölle?
3. kuinka ennakkoluuloton sanoma tai tieto on?
4. onko tieto täydellinen? Esittääkö sanoja tarpeeksi tietoa, jotta kuulija voi tehdä oikeita johtopäätöksiä?
5. sisällyttääkö kirjoittaja tarpeeksi todellista tietoa viestiin?
6. mitä keinoja on käytetty huomion(i) saavuttamiseksi?
7. millaisia sanoja on käytetty? Käyttääkö kirjoittaja tietynlaisia sanoja herättääkseen tunteita tai vaikuttaakseen johonkin?
8. kuinka paljon kirjoittaja tai julkaisija kuvittelee aiheesta jo tiedettävän?
9. kannatetaanko arvoja tai elämäntapoja? Mitä sanoma esittää hyvänä omistaa, tehdä tai olla? Mitä tuodaan esille ei-hyvänä?
10. Lue rivien välistä. Mitä annetaan ymmärtää?
11. Mitä sanomasta on jätetty pois?
12. Ovatko tieto, tilastotieto ja todisteet esitetty kokonaan? Tukevatko todisteet artikkelin ajatusta?

Onnea matkaan! :)


Lähteet:

Thrier M. Merging Media and Science: Learning to Weigh Sources, Not Just Evidence. Teoksessa Scwarz G & Brown P. U. (toim.) NSSE 2005: 260-268.

Tulevaisuuden näkymiä

Olen vihdoin päättänyt saada kurssin pakettiin. Mutta sitä ennen vielä muutama ajatus mediakasvatuksen tulevaisuudesta Suomessa. Tänään (8.2.2010) sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi, että mediakasvatus on yksi oppiaine, jota ehdotetaan kouluihin uusien tuntijakojen ollessa nyt mietinnässä. Mediakasvatusseura ry:n ja Viestinnän keskusliiton laatiman ehdotuksen mukaan mediakasvatusta tulisi opettaa yksi viikkotunti koko peruskoulun ajan integroimalla siihen muita oppiaineita. Tahot eivät siis vaadi mediakasvatuksesta omaa oppiainetta, mutta haluavat silti kohentaa sen asemaa kouluissa. Minusta ehdotuksessa ei pyydetä liikaa. Muita ehdotuksia uusiksi oppiaineiksi ovat tanssi ja teatteritaide. Lisäksi mm. liikunnan ja tietotekniikan tunteja haluttaisiin lisätä.

Mediakasvatukseen oikealla tavalla sovitettuna mahtuisi niin tanssi, teatteri kuin tietotekniikkakin. Uusien lukutaitojen mukaisesti median käsitettä tulisi laajentaa ja silloin lopputuloksena olisi huippumielenkiintoinen ja monipuolinen oppiaine. Vaan, kaatuuko suunnitelmat akateemisen uskottavuuden puutteeseen, kuten Schwarz (2005) epäilee. Toinen Shwarzin (2005) esittämä hidaste mediakasvatuksen toteutumisesta opetuksessa on opettajien ammattitaidottomuus kyseisellä alueella. (Ammattitaidottomuudesta esimerkki alempana) Mutta kuten olen myös aiemmissa kirjoituksissani tuonut esille, lasten ja nuorten vanhempienkin olisi syytä saada opetusta, jotta koulun antamaa kasvatusta voitaisiin tukea kotona. Siinä se haaste siis vasta onkin.

Mielenkiinnolla jään seuraamaan, ah niin potentiaalisen, mediakasvatuksen aseman kehittymistä Suomessa ja maailmalla. Kurssikirjojen perusteella sen tärkeydestä ja tieteellisyydestä ainakin on saanut niin paljon todisteita, että mikään ei saisi tulla esteeksi nousujohteiselle kehitykselle!



Lähteet:
Hartio I. Tuhansien toiveiden tynnyri. KSML 2010: 140: 38: 3.

Schwarz G. Obstacles, Challenges and Potentional: Envisioning the Future. Teoksessa Scwarz G & Brown P. U. (toim.) NSSE 2005: 229-250.



P.s. Ärtymystä aiheuttava esimerkki, jonka tänään kuulin 4. luokkalaiselta pikkuveljeltäni opettajan taidoista (tai tässä tapauksessa taidottomuudesta) opastaa lapsia kriittiseen ajatteluun kuuluu näin: Sanomalehtiviikon kunniaksi veljeni luokka oli selaillut luokassa lehtiä ja he olivat keskustelleet kokemuksistaan. Opettaja oli lopuksi paukaissut, että teille lapsille tärkeimmät jutut sanomalehdissä ovat seuraavassa järjestyksessä ensin tv-ohjelmat, sitten sarjakuvat ja lopuksi muut. MITÄ!? EI NÄIN!!!

Mediakasvatuksen oikeutus

Onko liian monta kertaa jo sanottu, että yhteiskunnassa pärjäämiseen tai pikemminkin menestymiseen tarvitaan informaatiolukutaitoa, sensitiivisen kanssakäymisen osaamista ja uusia lukutaitoja? Kaikissa kirjoituksissani olen yrittänyt tuoda esille eri näkökulmia ja mahdollisuuksia tarkastella näitä aiheita. Olen yhdistänyt kurssikirjallisuutta ja aiempia tietojani sekä havainnoinut ympäristöäni kriittisesti. Yliopistossa opiskelu on avannut entisestään silmiäni sen suhteen, mitä kriittisyys laajemmalti tarkoittaa. Mediakasvatuksen näkökulma on ainakin ensimmäisen puolentoista opiskeluvuoden aikana ollut lähes olematon, jos en lue mukaan varsinaisen mediakasvatuksen kursseja. Asioita on kyllä käyty läpi muissa yhteyksissä, mutta ei mediakasvatuksen tai informaatiolukutaidon nimillä. Ongelma on siis sama niin alemmilla kuin ylemmillä koulutusasteillakin ja siihen tarvittaisiin kipeästi muutosta. Kirjallisuus ei siis tuonut korkeakouluopiskeluun juurikaan uutta näkökulmaa. Toimenpideohjelmia varmasti on, mutta niiden toteutumien käytännössä vaatii aikaa, rahaa ja osaavaa henkilökuntaa.

Jotkut ovat sitä mieltä, että mediakasvatusta ei tarvita kouluihin, sillä siellä opetettavaa materiaalia on jo aivan tarpeeksi. Olen kuitenkin eri mieltä, sillä mediakasvatuksen avulla oppilaat saisivat työkaluja arvioida sitä kaikkea muuta opetettavaa materiaalia, mikä voisi helpottaa heitä tietotulvassa. Informaatiolukutaitoinen ihminen osaa erotella tärkeä tiedon vähemmän tärkeästä ja soveltaa sitä omiin tarpeisiinsa. Eikö juuri ne ominaisuudet kuuluisi kaikille? McBrien (2005) perustelee medialukutaidon opetusta sen jokapäiväisyydellä. Myös kansalaisuus edellyttää valveutunutta median käyttöä. Kun ihmiset käyttävät yhä enemmän aikaa sosiaalisissa mediaympäristöissä ja reality-sarjojen parissa vapaa-aikanaan (johon ei yleisesti liitetä kriittistä arvointia, toisin kuin koulussa), olisi suorastaan huolestuttavaa, jos kukaan ei puuttuisi tai opastaisi uusien asioiden parissa. Tulevaisuuden kansalaiset tarvitsevat kriittisiä arviointikeinoja tehdäkseen terveyttään, asenteitaan, arvojaan ja ympäristöään koskevia valintoja.

Lähteet:
McBrien J. L. Uninformed in the Information Age: Why Media Necessitate Critical Thinking Education. Teoksessa Schwarz G. & Brown P. U. (toim.) Media Literacy: Transforming Curriculum and Teaching. NSSE 2005: 18-34.

Thoman E. & Jolls T. Media Literacy Education: Lessons from the Center for Media Literacy. Teoksessa Schwarz G. & Brown P. U. (toim.) Media Literacy: Transforming Curriculum and Teaching. NSSE 2005: 180-205.

Mediakasvatus terveyskasvatuksessa ja opetuksessa

Tiedetään, että media on osa ajatuksia muokkaavaa sosialisaatiota ja nuoret viettävät päivästään noin kolmasosan, eli ainakin vapaa-aikansa median ulottuvilla (Hobbs 2005.) Median antama kuva monista asioista on kuitenkin riski lapsille ja nuorille, ja siksi olisikin tärkeää antaa heille välineitä medianviestien käsittelyyn. Medialukutaidon opettaminen osana terveyskasvatusta on Hobbsin (2005) mukaan todennäköisempää, kuin muissa oppiaineissa. Medialukutaito mielletään olevan luonnollinen osa terveyttä edistäviä taitoja esimerkiksi alkoholin ja tupakan mainonnan tarkastelun yhteydessä. Valitettavasti näiden taitojen harjoittelu on edelleen rajoittunut vain yhdelle osa-alueelle, jolloin paljon potentiaalia jää käyttämättä.

Terveyskasvatuksessa on tärkeä tiedostaa, painotetaanko negatiivisten asenteiden luomista päihteitä kohtaan mediakasvatuksen avulla vai harjoitellaanko kriittisten ajattelumalleja ja analysoimisen taitoja. Mielestäni jälkimmäistä olisi ehdottomasti parempi painottaa medialukutaidossa, sillä parhaimmillaan mediakasvatus antaa tietoja ja taitoja terveystottumusten ja arvojen arviointiin ja voi siten jopa muuttaa asenteita. Mainosten tutkiminen voikin vähentää esimerkiksi juuri päihteiden käyttöä, mutta myös opettaa kyseenalaistamaan laihuusihannetta ja siten parantaa oman kehon hyväksyntää. Yhdysvalloissa vuonna 2002 tehdyssä tutkimuksessa kävi selvästi ilmi, että medialla on suuri vaikutus ruokavalintoihin. (Hobbs 2005.) Vastaava tutkimustulos olisi tuskin kovin erilainen Suomessa tai muualla länsimaissa toteutettuna, joten kriittistä asennoitumista mainontaan tulisi ehdottomasti harjoitella. Hobbs (2005) kuitenkin toteaa, että tarvittaisiin enemmän tietoa, miten mediakasvatusta tulisi opetuksessa toteuttaa. Erityisesti hän painottaa kvalitatiivisen tutkimuksen tarvetta.

Kuten jo aiemmissa yhteyksissä olen tuonut esille, mielestäni median käyttö opetuksessa tulisi arkipäiväistää. Valitettavasti moni opettaja edelleen käyttää esimerkiksi videoiden katsomista palkitsemiskeinona, joka vähentää sen arvoa itse opetusmetodina (Hobbs 2005.) Media ei kuitenkaan ole nuorille palkinto, tai edes "mitään ihmeellistä", vaan he käyttävät informaatioteknologiaa spontaanisti. Näen, että tällä hetkellä ongelma median käytössä on nimenomaan opettajien, joille media nimenomaan ei ole arkipäivää, ainakaan opetuksessa.

Vaikka tutkimusta ei opetuksesta olekaan vielä riittävästi, tulisi mielestäni yhteiskunnan jäsenten pyrkiä saavuttamaan ns. kriittinen itsenäisyys. Frechetten (2005) mukaan itsenäisyys on mahdollista, kun yksilö ei ole mediaviestien ohjailtavissa, vaan osaa arvioida niitä kriittisesti. Internet on täynnä tietoa, mutta kriittisesti itsenäinen ihminen osaa arvioida nettilähteitä, valikoida tarvittavaa tietoa ja yhdistää sitä toisiin tietoihin. Nähdäkseni kriittinen itsenäisyys käsitteenä on hyvin lähellä informaatiolukutaitoa.

Lähteet:

Frechette J.D. Chritical Thinking for the Cyberage. Teoksessa Schwarz G. & Brown P. U. (toim.) Media Literacy: Transforming Curriculum and Teaching. NSSE 2005: 100-118.

Hobbs R. Media Literacy and the K-12 Content Areas. Teoksessa Schwarz G. & Brown P. U. (toim.) Media Literacy: Transforming Curriculum and Teaching. NSSE 2005: 74-99.

Uutisoinnista

Viittasinkin jo Miss Suomen valintaa koskevassa kirjoituksessani median valtaa vaikuttaa mielipiteisiin. Medialla on valtaa, se tiedetään, mutta olisi hyvä tiedostaa tarkasti, miten media valtaansa meihin käyttää. Media päättää mistä kansa puhuu ja mistä mistä politikot mediassa puhuvat. Tällä tarkoitan, että media voi halutessaan kirjoittaa jopa asioista, joista politikot eivät ole puhuneet eli mitä ovat jättäneet sanomatta (McBrien 2005.) Ja mikä olisikaan mehukkaampaa ja puhuttelevampaa.

Olen myös aikaisemmin viitannut eri uutislähteiden luotettavuuteen, mutta Cortes (2005) tuo aikaisempiin näkökulmiin lisäksi vielä uutisankkureiden luotettavuuden. Hänen mukaansa miespuoliset uutisankkureissa saavat näyttää ikääntymisen merkkejä ja itse asiassa se luo luotettavuutta. Naisankkureiden vastaavasti pitäisi aina olla kauniita ja nuorekkaita. Tutkimustulos ei varsinaisesti yllätä, sillä suomessakin "luotettavin uutisankkuri"-äänestyksessä vanhempi mies on usein voittanut. Lisähuomioni Suomen tulokseen on myös se, että hyvin usein luotettavin lukee uutisia Ylen:n kanavilla.

Uutisotsikoilla haetaan huomiota, yritetään vangita lukijan huomio, joka valitsee tietotulvasta itseään eniten kiinnostavimmat aiheet. Jo otsikon sanavalinnat vaikuttavat lukian mielikuvaan tapahtuneista. Esimerkiksi Suomeen muuttaneista ulkomaalaisista voidaan käyttää hyvin erilaisia nimityksiä mediassa, joista ensimmäisenä minulle tulee mieleen turvapaikanhakija, Suomen kansalainen, tietyn uskontokunna edustaja, pakolainen, mutta miksi ei myös virkamies. Kaikilla edellä mainituilla nimityksillä on hyvin erilainen sävy. Vastaavasti voidaan uutisoida vaikkapa juuri ajokortin saaneesta henkilöstä nimityksillä; nuorukainen, murrosikäinen, teini, nuori aikuinen, juuri kortin saanut tai noviisi. Ja miksi minulle tuli ensimmäisenä juuri kyseiset nimitykset mieleen? Ehkäpä olen lukenut otsikot tarkkaan.

Lähteet:
McBrien J. L. Uninformed in the Information Age: Why Media Necessitate Critical Thinking Education. Teoksessa Schwarz G. & Brown P. U. (toim.) Media Literacy: Transforming Curriculum and Teaching. NSSE 2005: 18-34.

Cortes C. How the Media Teach. Teoksessa Schwarz G. & Brown P. U. (toim.) Media Literacy: Transforming Curriculum and Teaching. NSSE 2005: 55-73.