Nyt alkaa luku-urakka. Kurssikirjojen metsästys on ollut jonkun verran työlästä ja muitakin opiskelijoita on ollut kirjojen perässä, sen ovat näyttäneet varauslistat. Aluksi kuitenkin perehdyn informaatiolukutaidon käsitteeseen, jota Informaatiolukutaito yliopisto-opetuksessa (Nevgi 2007) teoksessa käsitellään.
Itselleni informaatiolukutaito tuo ensimmäisenä mieleen taidon käsitellä tietoa, erottaa fakta fiktiosta ja tieteellinen arkikielestä. Se on eri medioiden hallintaa ja tietojen yhdistelemistä sekä uuden tuottamista. Informaatiolukutaito-termin historia ulottuu jo 1970-luvulle Yhdysvaltoihin, jolloin sen määriteltiin olevan eri informaatiotyökälujen hallintaa, primäärilähteiden muokkaamista sekä tarvittavien informaatioratkaisujen löytämistä (Nevgi & Sormunen 2007, 8.) Itse en ole aiemmin mieltänyt informaatiolukutaitoa tai medialukutaitoa niinkään kirjastojen toimialaksi. Nevgin (2007) teos kuitenkin yhdistää vahvasti yliopistojen yhteistyön kirjastojen kanssa. Näin yhdistyy tiedonhaku ja aineistojen validiuden määritteleminen oppimisprosessia ja tieteellistä ajattelua tukevana prosessina. Internet ja kansainvälistyminen ovat tuoneet uusia ulottuvuuksia ja haasteita tiedonhakuun sekä arviointiprosesseihin. Opiskelijoiden, kuten yliopiston henkilökunnankin on osattava hakea tietoa ja voida arvioida sitä, mikä ei olekaan internetin ja tietotulvan aikaan enää niin yksinkertaista, kuin vielä muutama vuosikymmen takaperin. Tavoitteena niin yliopisto- kuin kirjastoinstituutiollakin on oppija-keskeinen lähtökohta, joka tähtää itseohjautuvaksi ja elinikäiseksi oppijaksi kehittymiseen.
Näistä aiheista jatkan, kunhan kirjan lukeminen edistyy. Toisen vuoden yliopisto-opiskelijana odotan innolla, vastaavatko kirjan eri artikkelit omia käsityksiäni yliopiston informaatiolukutaidosta ja kuinka sitä yritetään instituution sisällä kehittää. Odotan myös, että informaatiolukutaito-käsitteen määritys tarkentuu aikaisemmasta.
Lähteet: Nevgi A. ja Sormunen E. Johdanto. Teoksessa Nevgi A. (toim.) Informaatiolukutaito yliopisto-opetuksessa. Helsinki. Palmenia, 2007: 7-15.
perjantai 18. joulukuuta 2009
torstai 10. joulukuuta 2009
Nettiuutisia ja kuoleman jälkeistä elämää
Tällä viikolla sanomalehti Keskisuomalainen on kunnostautunut mediakäyttäytymiseen liittyvässä uutisoinnissa. Ensimmäisessä se raportoi tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiset luottavat perinteisten medioiden tuottamiin verkkopalveluihin ja uutisiin. Sosiaalista mediaa taas käytetään kommunikointiin ja sen fuktio tiedon välittäjänä on muutenkin erilainen. (http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/s%C3%A4hke-t%C3%A4ydennetty-perinteisen-median-nettiuutisiin-luotetaan/511591). Tämä ei liene yllätys ainakaan asiaan vähänkään perehtyneille, ei ainakaan minulle. Mutta, vaikka perinteiseen mediaan luotetaankin uutisten tuottajana, on uutisten laatu minusta silti monesti heikompaa kuin painetussa lehdessä. Onko niin, että netissä ihmiset antavat kirjotusvirheet anteeksi, mutta painettuun lehteen vaaditaan edelleen täsmällistä kieltä ja ytimekkäitä ilmaisuja?
Toinen uutinen käsittelee kuolemanjälkeistä nettielämää (http://www.ksml.fi/uutiset/ulkomaat/ruotsissa-apua-luvassa-kuolemanj%C3%A4lkeiseen-nettiel%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n/511593). Aihe on ollut kuluneen syksyn aikana esillä, sillä ainakin Amerikassa on etsitty ratkaisua siihen, miten salasanojen takana oleviin aineistoihin voisi päästä ja kenellä niihin on oikeudet ihmisen kuoltua. Artikkeli antaa vastaukseksi amerikkalainen sivuston MyWebwill:n, jonka kautta ihminen voi siirtää salasanansa omaisilleen, mikäli kuolema korjaa. Ruotsissa palvelu käy kerran viikossa läpi veroviraston hallinnoiman väestörekisterin, josta selviää, onko joku asiakkaista kuollut. Ajatus kaikkien salasanojen luovuttamisesta yhdelle taholle tuntuu minusta epäluotettavalta. Vaikka itselläni ei varsinaisesti ole mitään salattavaa, vääriin käsiin joutuneet yliopiston tai pankkini käyttäjätunnukset voisivat aiheuttaa merkittävää tuhoa. Eli, itse en ehkä luovuttaisi salasanojani millekään nettipalvelulle, vaikka ajatus sinänsä on hyvä. Olen kyllä monesti ajatellut, mitä tapahtuisi, jos kuolisin tai loukkaantusin vakavasti, eikä kukaan (niin kuin tällä hetkellä) tietäisi salasanojani. Kenelläkään läheiselläni ei ole kaukaisimpien ystävieni sähköpostiosoitteita, joten kukaan ei kai pystyisi ilmoittamaan heille tapahtuneesta. On kuitenkin myös paljon sähköposteja ja tietoja, jotka ovat turhia ja niiden selaamiseen läheisiltäni menisi liikaa aikaa. Ja on toki materiaalia, jota heidän ei tarvitse syystä tai toisesta nähdä. Kuten sanoin, ei ole mitään salattavaa, mutta ei myöskään tarvetta julkaista joitain asioista. Ehkäpä voisin kirjata oman nettitestamenttini ja piilottaa se paikkaan, josta se äkillisen kuolemani jälkeen olisi läheisteni löydettävissä. Siihen voisin kirjata halauamani salasanat ja kertoa heille miten niitä tulisi käyttä. Voisin myös listata sähköpostiosoitteet, joihin toivoisin tapahtumasta ilmoitettavan... Mutta, kun ajattelee urakkaa tarkemmin, toivoo, ettei sitä tarvitsisi tehdä vielä pitkään aikaan. Pikemminkin taidan keskittyä yhteydenpitoon nyt kun siihen on edelleen mahdollisuus.
Toinen uutinen käsittelee kuolemanjälkeistä nettielämää (http://www.ksml.fi/uutiset/ulkomaat/ruotsissa-apua-luvassa-kuolemanj%C3%A4lkeiseen-nettiel%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n/511593). Aihe on ollut kuluneen syksyn aikana esillä, sillä ainakin Amerikassa on etsitty ratkaisua siihen, miten salasanojen takana oleviin aineistoihin voisi päästä ja kenellä niihin on oikeudet ihmisen kuoltua. Artikkeli antaa vastaukseksi amerikkalainen sivuston MyWebwill:n, jonka kautta ihminen voi siirtää salasanansa omaisilleen, mikäli kuolema korjaa. Ruotsissa palvelu käy kerran viikossa läpi veroviraston hallinnoiman väestörekisterin, josta selviää, onko joku asiakkaista kuollut. Ajatus kaikkien salasanojen luovuttamisesta yhdelle taholle tuntuu minusta epäluotettavalta. Vaikka itselläni ei varsinaisesti ole mitään salattavaa, vääriin käsiin joutuneet yliopiston tai pankkini käyttäjätunnukset voisivat aiheuttaa merkittävää tuhoa. Eli, itse en ehkä luovuttaisi salasanojani millekään nettipalvelulle, vaikka ajatus sinänsä on hyvä. Olen kyllä monesti ajatellut, mitä tapahtuisi, jos kuolisin tai loukkaantusin vakavasti, eikä kukaan (niin kuin tällä hetkellä) tietäisi salasanojani. Kenelläkään läheiselläni ei ole kaukaisimpien ystävieni sähköpostiosoitteita, joten kukaan ei kai pystyisi ilmoittamaan heille tapahtuneesta. On kuitenkin myös paljon sähköposteja ja tietoja, jotka ovat turhia ja niiden selaamiseen läheisiltäni menisi liikaa aikaa. Ja on toki materiaalia, jota heidän ei tarvitse syystä tai toisesta nähdä. Kuten sanoin, ei ole mitään salattavaa, mutta ei myöskään tarvetta julkaista joitain asioista. Ehkäpä voisin kirjata oman nettitestamenttini ja piilottaa se paikkaan, josta se äkillisen kuolemani jälkeen olisi läheisteni löydettävissä. Siihen voisin kirjata halauamani salasanat ja kertoa heille miten niitä tulisi käyttä. Voisin myös listata sähköpostiosoitteet, joihin toivoisin tapahtumasta ilmoitettavan... Mutta, kun ajattelee urakkaa tarkemmin, toivoo, ettei sitä tarvitsisi tehdä vielä pitkään aikaan. Pikemminkin taidan keskittyä yhteydenpitoon nyt kun siihen on edelleen mahdollisuus.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Uuden alku
On vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksestani, jolloin lopettelin mediakasvatuksen ensimmäistä kurssia. Pian minun on tarkoitus alkaa perehtymään MEKAP2-kurssin sisältöön otsikolla mediakasvatus ja uudet lukutaidot. Mediakasvatus ei ole unohtunut, vaikka blogissani onkin ollut hiljaista. Pidän silmät ja mielen avoinna, selaan lehtiä ja katselen mainoksia, etsin mediakasvatukseen liittyviä asioita.
Haluaisinkin kommentoida erästä mainoslehtistä, joka minulle annettiin pankissa. Olin pankissa aivan muissa asioissa, mutta samalla minulle tarjottiin tilinavausta ja annettiin pikainen opastus sijoittamisesta. Sain esitteen, jonka kannessa on merenranta ja kuva on rajattu vesirajaan. Pehmeässä hiekassa näkyy jalanjälkiä, jotka päätyvät aaltojen huuhtelemiksi. Mitä kuva sitten toi minulle mieleen; Jalanjäljet ovat ulospäinsuuntautuneista askelista, joten mainos antaa mielikuvan jostain onnistuneesta ja menestyneestä ihmisestä idyllisellä rannalla. Tai ainakin kuvittelen, että sellaista positiivista mielikuvaa on yritetty luoda. Mutta minulle esitteen kuva toi mieleen jotain aivan päinvastaista, jollaista mainostaja ei taatusti haluaisi. Ajattelin, että vaikka kuinka hyvin järjestäisi asiansa, aina tulee aalto, joka pyyhkii kaiken pois. Se siitä sijoittamisesta sitten.
Haluaisinkin kommentoida erästä mainoslehtistä, joka minulle annettiin pankissa. Olin pankissa aivan muissa asioissa, mutta samalla minulle tarjottiin tilinavausta ja annettiin pikainen opastus sijoittamisesta. Sain esitteen, jonka kannessa on merenranta ja kuva on rajattu vesirajaan. Pehmeässä hiekassa näkyy jalanjälkiä, jotka päätyvät aaltojen huuhtelemiksi. Mitä kuva sitten toi minulle mieleen; Jalanjäljet ovat ulospäinsuuntautuneista askelista, joten mainos antaa mielikuvan jostain onnistuneesta ja menestyneestä ihmisestä idyllisellä rannalla. Tai ainakin kuvittelen, että sellaista positiivista mielikuvaa on yritetty luoda. Mutta minulle esitteen kuva toi mieleen jotain aivan päinvastaista, jollaista mainostaja ei taatusti haluaisi. Ajattelin, että vaikka kuinka hyvin järjestäisi asiansa, aina tulee aalto, joka pyyhkii kaiken pois. Se siitä sijoittamisesta sitten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)