Nyt alkaa luku-urakka. Kurssikirjojen metsästys on ollut jonkun verran työlästä ja muitakin opiskelijoita on ollut kirjojen perässä, sen ovat näyttäneet varauslistat. Aluksi kuitenkin perehdyn informaatiolukutaidon käsitteeseen, jota Informaatiolukutaito yliopisto-opetuksessa (Nevgi 2007) teoksessa käsitellään.
Itselleni informaatiolukutaito tuo ensimmäisenä mieleen taidon käsitellä tietoa, erottaa fakta fiktiosta ja tieteellinen arkikielestä. Se on eri medioiden hallintaa ja tietojen yhdistelemistä sekä uuden tuottamista. Informaatiolukutaito-termin historia ulottuu jo 1970-luvulle Yhdysvaltoihin, jolloin sen määriteltiin olevan eri informaatiotyökälujen hallintaa, primäärilähteiden muokkaamista sekä tarvittavien informaatioratkaisujen löytämistä (Nevgi & Sormunen 2007, 8.) Itse en ole aiemmin mieltänyt informaatiolukutaitoa tai medialukutaitoa niinkään kirjastojen toimialaksi. Nevgin (2007) teos kuitenkin yhdistää vahvasti yliopistojen yhteistyön kirjastojen kanssa. Näin yhdistyy tiedonhaku ja aineistojen validiuden määritteleminen oppimisprosessia ja tieteellistä ajattelua tukevana prosessina. Internet ja kansainvälistyminen ovat tuoneet uusia ulottuvuuksia ja haasteita tiedonhakuun sekä arviointiprosesseihin. Opiskelijoiden, kuten yliopiston henkilökunnankin on osattava hakea tietoa ja voida arvioida sitä, mikä ei olekaan internetin ja tietotulvan aikaan enää niin yksinkertaista, kuin vielä muutama vuosikymmen takaperin. Tavoitteena niin yliopisto- kuin kirjastoinstituutiollakin on oppija-keskeinen lähtökohta, joka tähtää itseohjautuvaksi ja elinikäiseksi oppijaksi kehittymiseen.
Näistä aiheista jatkan, kunhan kirjan lukeminen edistyy. Toisen vuoden yliopisto-opiskelijana odotan innolla, vastaavatko kirjan eri artikkelit omia käsityksiäni yliopiston informaatiolukutaidosta ja kuinka sitä yritetään instituution sisällä kehittää. Odotan myös, että informaatiolukutaito-käsitteen määritys tarkentuu aikaisemmasta.
Lähteet: Nevgi A. ja Sormunen E. Johdanto. Teoksessa Nevgi A. (toim.) Informaatiolukutaito yliopisto-opetuksessa. Helsinki. Palmenia, 2007: 7-15.
perjantai 18. joulukuuta 2009
torstai 10. joulukuuta 2009
Nettiuutisia ja kuoleman jälkeistä elämää
Tällä viikolla sanomalehti Keskisuomalainen on kunnostautunut mediakäyttäytymiseen liittyvässä uutisoinnissa. Ensimmäisessä se raportoi tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiset luottavat perinteisten medioiden tuottamiin verkkopalveluihin ja uutisiin. Sosiaalista mediaa taas käytetään kommunikointiin ja sen fuktio tiedon välittäjänä on muutenkin erilainen. (http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/s%C3%A4hke-t%C3%A4ydennetty-perinteisen-median-nettiuutisiin-luotetaan/511591). Tämä ei liene yllätys ainakaan asiaan vähänkään perehtyneille, ei ainakaan minulle. Mutta, vaikka perinteiseen mediaan luotetaankin uutisten tuottajana, on uutisten laatu minusta silti monesti heikompaa kuin painetussa lehdessä. Onko niin, että netissä ihmiset antavat kirjotusvirheet anteeksi, mutta painettuun lehteen vaaditaan edelleen täsmällistä kieltä ja ytimekkäitä ilmaisuja?
Toinen uutinen käsittelee kuolemanjälkeistä nettielämää (http://www.ksml.fi/uutiset/ulkomaat/ruotsissa-apua-luvassa-kuolemanj%C3%A4lkeiseen-nettiel%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n/511593). Aihe on ollut kuluneen syksyn aikana esillä, sillä ainakin Amerikassa on etsitty ratkaisua siihen, miten salasanojen takana oleviin aineistoihin voisi päästä ja kenellä niihin on oikeudet ihmisen kuoltua. Artikkeli antaa vastaukseksi amerikkalainen sivuston MyWebwill:n, jonka kautta ihminen voi siirtää salasanansa omaisilleen, mikäli kuolema korjaa. Ruotsissa palvelu käy kerran viikossa läpi veroviraston hallinnoiman väestörekisterin, josta selviää, onko joku asiakkaista kuollut. Ajatus kaikkien salasanojen luovuttamisesta yhdelle taholle tuntuu minusta epäluotettavalta. Vaikka itselläni ei varsinaisesti ole mitään salattavaa, vääriin käsiin joutuneet yliopiston tai pankkini käyttäjätunnukset voisivat aiheuttaa merkittävää tuhoa. Eli, itse en ehkä luovuttaisi salasanojani millekään nettipalvelulle, vaikka ajatus sinänsä on hyvä. Olen kyllä monesti ajatellut, mitä tapahtuisi, jos kuolisin tai loukkaantusin vakavasti, eikä kukaan (niin kuin tällä hetkellä) tietäisi salasanojani. Kenelläkään läheiselläni ei ole kaukaisimpien ystävieni sähköpostiosoitteita, joten kukaan ei kai pystyisi ilmoittamaan heille tapahtuneesta. On kuitenkin myös paljon sähköposteja ja tietoja, jotka ovat turhia ja niiden selaamiseen läheisiltäni menisi liikaa aikaa. Ja on toki materiaalia, jota heidän ei tarvitse syystä tai toisesta nähdä. Kuten sanoin, ei ole mitään salattavaa, mutta ei myöskään tarvetta julkaista joitain asioista. Ehkäpä voisin kirjata oman nettitestamenttini ja piilottaa se paikkaan, josta se äkillisen kuolemani jälkeen olisi läheisteni löydettävissä. Siihen voisin kirjata halauamani salasanat ja kertoa heille miten niitä tulisi käyttä. Voisin myös listata sähköpostiosoitteet, joihin toivoisin tapahtumasta ilmoitettavan... Mutta, kun ajattelee urakkaa tarkemmin, toivoo, ettei sitä tarvitsisi tehdä vielä pitkään aikaan. Pikemminkin taidan keskittyä yhteydenpitoon nyt kun siihen on edelleen mahdollisuus.
Toinen uutinen käsittelee kuolemanjälkeistä nettielämää (http://www.ksml.fi/uutiset/ulkomaat/ruotsissa-apua-luvassa-kuolemanj%C3%A4lkeiseen-nettiel%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n/511593). Aihe on ollut kuluneen syksyn aikana esillä, sillä ainakin Amerikassa on etsitty ratkaisua siihen, miten salasanojen takana oleviin aineistoihin voisi päästä ja kenellä niihin on oikeudet ihmisen kuoltua. Artikkeli antaa vastaukseksi amerikkalainen sivuston MyWebwill:n, jonka kautta ihminen voi siirtää salasanansa omaisilleen, mikäli kuolema korjaa. Ruotsissa palvelu käy kerran viikossa läpi veroviraston hallinnoiman väestörekisterin, josta selviää, onko joku asiakkaista kuollut. Ajatus kaikkien salasanojen luovuttamisesta yhdelle taholle tuntuu minusta epäluotettavalta. Vaikka itselläni ei varsinaisesti ole mitään salattavaa, vääriin käsiin joutuneet yliopiston tai pankkini käyttäjätunnukset voisivat aiheuttaa merkittävää tuhoa. Eli, itse en ehkä luovuttaisi salasanojani millekään nettipalvelulle, vaikka ajatus sinänsä on hyvä. Olen kyllä monesti ajatellut, mitä tapahtuisi, jos kuolisin tai loukkaantusin vakavasti, eikä kukaan (niin kuin tällä hetkellä) tietäisi salasanojani. Kenelläkään läheiselläni ei ole kaukaisimpien ystävieni sähköpostiosoitteita, joten kukaan ei kai pystyisi ilmoittamaan heille tapahtuneesta. On kuitenkin myös paljon sähköposteja ja tietoja, jotka ovat turhia ja niiden selaamiseen läheisiltäni menisi liikaa aikaa. Ja on toki materiaalia, jota heidän ei tarvitse syystä tai toisesta nähdä. Kuten sanoin, ei ole mitään salattavaa, mutta ei myöskään tarvetta julkaista joitain asioista. Ehkäpä voisin kirjata oman nettitestamenttini ja piilottaa se paikkaan, josta se äkillisen kuolemani jälkeen olisi läheisteni löydettävissä. Siihen voisin kirjata halauamani salasanat ja kertoa heille miten niitä tulisi käyttä. Voisin myös listata sähköpostiosoitteet, joihin toivoisin tapahtumasta ilmoitettavan... Mutta, kun ajattelee urakkaa tarkemmin, toivoo, ettei sitä tarvitsisi tehdä vielä pitkään aikaan. Pikemminkin taidan keskittyä yhteydenpitoon nyt kun siihen on edelleen mahdollisuus.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Uuden alku
On vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksestani, jolloin lopettelin mediakasvatuksen ensimmäistä kurssia. Pian minun on tarkoitus alkaa perehtymään MEKAP2-kurssin sisältöön otsikolla mediakasvatus ja uudet lukutaidot. Mediakasvatus ei ole unohtunut, vaikka blogissani onkin ollut hiljaista. Pidän silmät ja mielen avoinna, selaan lehtiä ja katselen mainoksia, etsin mediakasvatukseen liittyviä asioita.
Haluaisinkin kommentoida erästä mainoslehtistä, joka minulle annettiin pankissa. Olin pankissa aivan muissa asioissa, mutta samalla minulle tarjottiin tilinavausta ja annettiin pikainen opastus sijoittamisesta. Sain esitteen, jonka kannessa on merenranta ja kuva on rajattu vesirajaan. Pehmeässä hiekassa näkyy jalanjälkiä, jotka päätyvät aaltojen huuhtelemiksi. Mitä kuva sitten toi minulle mieleen; Jalanjäljet ovat ulospäinsuuntautuneista askelista, joten mainos antaa mielikuvan jostain onnistuneesta ja menestyneestä ihmisestä idyllisellä rannalla. Tai ainakin kuvittelen, että sellaista positiivista mielikuvaa on yritetty luoda. Mutta minulle esitteen kuva toi mieleen jotain aivan päinvastaista, jollaista mainostaja ei taatusti haluaisi. Ajattelin, että vaikka kuinka hyvin järjestäisi asiansa, aina tulee aalto, joka pyyhkii kaiken pois. Se siitä sijoittamisesta sitten.
Haluaisinkin kommentoida erästä mainoslehtistä, joka minulle annettiin pankissa. Olin pankissa aivan muissa asioissa, mutta samalla minulle tarjottiin tilinavausta ja annettiin pikainen opastus sijoittamisesta. Sain esitteen, jonka kannessa on merenranta ja kuva on rajattu vesirajaan. Pehmeässä hiekassa näkyy jalanjälkiä, jotka päätyvät aaltojen huuhtelemiksi. Mitä kuva sitten toi minulle mieleen; Jalanjäljet ovat ulospäinsuuntautuneista askelista, joten mainos antaa mielikuvan jostain onnistuneesta ja menestyneestä ihmisestä idyllisellä rannalla. Tai ainakin kuvittelen, että sellaista positiivista mielikuvaa on yritetty luoda. Mutta minulle esitteen kuva toi mieleen jotain aivan päinvastaista, jollaista mainostaja ei taatusti haluaisi. Ajattelin, että vaikka kuinka hyvin järjestäisi asiansa, aina tulee aalto, joka pyyhkii kaiken pois. Se siitä sijoittamisesta sitten.
torstai 22. lokakuuta 2009
Lopputekstit
Mediakasvatuksen perusopintojen johdantokurssi alkaa olla kolmeakymmentäviittä minuuttia vailla valmis. Kurssi on ollut todella mielenkiintoinen ja sen myötä olen herännyt ajattelemaan ja tutkimaan useita uusia mediaan ja mediakasvatukseen liittyviä aiheita. Sen ansiosta olen myös tutustunut blogien maailmaa, enkä usko, että siitä enää pääsee irti. Olen täysin koukussa mediakasvatukseen ja janoan seuraavien kurssien antia. Olen varma, että oman mielenkiintoni ansiosta pystyn hyödyntämään kurssien antia niin omassa elämässäni, opiskelussani kuin tulevaisuudessa luokkahuoneessakin. Ja aivan varmasti minun luokkahuoneessani opetukseen integroituu vahvasti mediaksvatus. :)
Vielä jäi paljon sanomatta mm. tekstareista ja kielen köyhtymisestä vs uudistumisesta, chateista, kirjeenvaihtopalstoista, medialukutaidon kulttuurieroista, median luomasta paineesta olla kaunis, median vaikutuksesta ostokäyttäytymiseen ja moneen muuhun aiheeseen. Jokainen aihe, jota luennolla on käsitelty ja joita osaa olen ehtinyt kommentoimaan blogissani ovat imaisseet minut mukanaan ja blogi-merkinnöistä on tullut huomaamatta pitkiä kuvauksia ajatuksenkulustani. Olen suunnattoman iloinen kurssin sisällöstä, annista ja koenkin olevani nyt paljon viisaampi, kuin ennen kurssia tai jos ei viisaampi, niin ainakin valveutuneempi.
Yleensä lopputekstien viimeisinä sanoina käytetään legendaarista THE END fraasia, mutta minäpä taidan lopettaa Johdatus mediakasvatukseen-kurssin blogin sanoilla:
TO BE CONTINUED
Vielä jäi paljon sanomatta mm. tekstareista ja kielen köyhtymisestä vs uudistumisesta, chateista, kirjeenvaihtopalstoista, medialukutaidon kulttuurieroista, median luomasta paineesta olla kaunis, median vaikutuksesta ostokäyttäytymiseen ja moneen muuhun aiheeseen. Jokainen aihe, jota luennolla on käsitelty ja joita osaa olen ehtinyt kommentoimaan blogissani ovat imaisseet minut mukanaan ja blogi-merkinnöistä on tullut huomaamatta pitkiä kuvauksia ajatuksenkulustani. Olen suunnattoman iloinen kurssin sisällöstä, annista ja koenkin olevani nyt paljon viisaampi, kuin ennen kurssia tai jos ei viisaampi, niin ainakin valveutuneempi.
Yleensä lopputekstien viimeisinä sanoina käytetään legendaarista THE END fraasia, mutta minäpä taidan lopettaa Johdatus mediakasvatukseen-kurssin blogin sanoilla:
TO BE CONTINUED
Valokuvamuisti ja kuvien tärkeys
Minulla on valokuvamuisti. Havainnoin ympäristöä visuaalisesti, joten muistan asioita ja tapahtumia valokuvan kaltaisina still-kuvina ja pystyn kuvailemaan niitä hyvinkin tarkkaan. Siitä syystä kuvat ja maisemat ovatkin minulle hyvin tärkeitä. Välitehtävän 8 myötä olen kiinnittänyt erityisesti huomiota ympäröiviin kuviin, joita olen löytänyt mm. kodin seiniltä, kaupungilta, lehdistä, tekstiileistä, oppikirjoista, internetistä, televisiosta ja puhelimesta taustakuvan muodossa.
Kuvia on erilaisia; valokuvia, maalauksia, postikorttikuvia, uutisiin liittyviä tilannekuvia, muotokuvia, mainoskuvia, värikkäitä ja musavalkoisia kuvia, on myös kirjan havainnollistavia kuvia ja brändi-kuvia. Ympäristö ilman kuvia olisi aika koruton. Kuvilla on läpi ihmishistorian havainnollistettu tai viestitetty jotain. Luulen, että jos kuvia ei olisi, elämä olisi jollakin tavalla paljon köyhempää, mutta kieli ehkä entistäkin rikkaampi. Nimittäin, jos televisiota kuuntelee ilman kuvaa, tapahtumat eivät välity samalla tavalla, kuin kuvan kanssa, sillä kuva havainnollistaa niin paljon asioita ja tunteita. Ennen televisiota radion kuunnelmat olivat suurta huvia ja ne olivat helposti seurattavissa. Kuvat muodostuvat kuunnelmien ansiosta omassa mielikuvituksessa ja värittyvät ihmisen itsensä luomilla yksityiskohdilla. Kuunnelmissa myös kielikuvilla ja tarkemmalla kerronnalla autetaan ihmisiä ymmärtämään tapahtumat selvemmin.
Kuvalla ja kuvilla on siis valtava merkitys ymmärryksen kanssa. Kuvat kertovat paljon enemmän kuin sanat, sillä kuvista voi tehdä tuhansia tulkintoja ja niiden kautta voi assosioida muihin asiayhteyksiin. Juuri assosiaatiota, jotka siis syntyvät aiemman tiedon perusteella, käytetään hyväksi mainonnassa ja antimainonnassa, jota luennolla 5.10. käsiteltiin muiden aiheiden muassa. Luennolla myös noustettiin esiin, että kuvia arvioidaan juurikin aiemman tiedon perusteella ja niiden kuvakoilla, rajauksilla ja tilanteilla (ennen ja jälkeen kuvan) on suuri vaikutus kuvan lähettämän viestin oikein tai väärin ymmärtämiseen. Jos esimerkiksi lehdessä kuvatekstissä lukee jotain, joka poikkeaa kuvan tulkinnasta, väitän, että ihminen uskoo paremmin kuvan viestiä, kuin painettua sanaa. On siis oltava tarkkana, millainen viestin kuvalla haluaa lähettää, oli kuva millainen tahansa.
Sirkka Laitinen (2007) toteaa kurssikirjan artikkelissaan, että erityisesti mediakuvat syntyvät monesti aiempien jo tunnettujen kuvien pohjalta, jotta ihmiset tunnistaisivat tuttuuden ja havahtuisivat. Kaikenlaiset kuvat ovat myös aina kulttuurisidonnaisia ja niiden tulkintaan vaikuttaa paikka, (kuva)kulttuuri ja katsojan tiedot ja ominaisuudet. Laitinen (2007) kysyykin, kenen todellisuudesta kuvat kertovat? Tilanteesta ja kulttuuristaan irrotetut kuvat eivät näin ollen voi kertoa siitä hetkestä ja kulttuurista, jossa sitä tutkitaan. Kuvien tulkinta omassa mielessä antaa kuitenkin mahdollisuuden rajojen rikkomiseen.
Kuvien tulkitseminen on ainan monisyinen prosessi, joka ei tule syntymälahjana, vaan se täytyy opetella. Mediakasvatuksen yksi tärkeimmistä tavoitteista on visuaalisen lukutaidon kehittämienen ja harjaannuttaminen ja koulu on siinä avainasemassa. Kuten jo aiemmin tällä kurssilla on todettu, mediakasvatus ei voi olla koulussa omana oppiaineenaan, vaan se tulee sisällyttää kaikkiin oppiaineisiin. Historian kuvien tarkastelu, lähteiden arvioiminen, matematiikassa havainnollistavien kuvien ja taulukoiden tutkiminen ja kuvaamataidossa eri kuvantamis ym. tekniikoiden harjoittelu ovat kaikki mediakasvatusta. (Laitinen 2007.)
Visuaalisuus ja kuvat ovat yksi monista suosikkiaiheistani mediakasvatuksesta. Tästäkin aiheesta voisin keskustella pitkiäkin aikoja, jos asiaan yhtä vakavasti suhtautuva ihminen sattuisi juttukaveriksi. Mutta, alkaa olla aika lopetella tätä blogia (johon en ole muuten liittänyt yhtäkään kuvaa, jos muutamassa linkissä olevia kuvia ei lasketa) ja kiittää lukijoita.
Laitinen S. Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. Teoksessa Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatuksen julkaisuja 1/2007.
Kuvia on erilaisia; valokuvia, maalauksia, postikorttikuvia, uutisiin liittyviä tilannekuvia, muotokuvia, mainoskuvia, värikkäitä ja musavalkoisia kuvia, on myös kirjan havainnollistavia kuvia ja brändi-kuvia. Ympäristö ilman kuvia olisi aika koruton. Kuvilla on läpi ihmishistorian havainnollistettu tai viestitetty jotain. Luulen, että jos kuvia ei olisi, elämä olisi jollakin tavalla paljon köyhempää, mutta kieli ehkä entistäkin rikkaampi. Nimittäin, jos televisiota kuuntelee ilman kuvaa, tapahtumat eivät välity samalla tavalla, kuin kuvan kanssa, sillä kuva havainnollistaa niin paljon asioita ja tunteita. Ennen televisiota radion kuunnelmat olivat suurta huvia ja ne olivat helposti seurattavissa. Kuvat muodostuvat kuunnelmien ansiosta omassa mielikuvituksessa ja värittyvät ihmisen itsensä luomilla yksityiskohdilla. Kuunnelmissa myös kielikuvilla ja tarkemmalla kerronnalla autetaan ihmisiä ymmärtämään tapahtumat selvemmin.
Kuvalla ja kuvilla on siis valtava merkitys ymmärryksen kanssa. Kuvat kertovat paljon enemmän kuin sanat, sillä kuvista voi tehdä tuhansia tulkintoja ja niiden kautta voi assosioida muihin asiayhteyksiin. Juuri assosiaatiota, jotka siis syntyvät aiemman tiedon perusteella, käytetään hyväksi mainonnassa ja antimainonnassa, jota luennolla 5.10. käsiteltiin muiden aiheiden muassa. Luennolla myös noustettiin esiin, että kuvia arvioidaan juurikin aiemman tiedon perusteella ja niiden kuvakoilla, rajauksilla ja tilanteilla (ennen ja jälkeen kuvan) on suuri vaikutus kuvan lähettämän viestin oikein tai väärin ymmärtämiseen. Jos esimerkiksi lehdessä kuvatekstissä lukee jotain, joka poikkeaa kuvan tulkinnasta, väitän, että ihminen uskoo paremmin kuvan viestiä, kuin painettua sanaa. On siis oltava tarkkana, millainen viestin kuvalla haluaa lähettää, oli kuva millainen tahansa.
Sirkka Laitinen (2007) toteaa kurssikirjan artikkelissaan, että erityisesti mediakuvat syntyvät monesti aiempien jo tunnettujen kuvien pohjalta, jotta ihmiset tunnistaisivat tuttuuden ja havahtuisivat. Kaikenlaiset kuvat ovat myös aina kulttuurisidonnaisia ja niiden tulkintaan vaikuttaa paikka, (kuva)kulttuuri ja katsojan tiedot ja ominaisuudet. Laitinen (2007) kysyykin, kenen todellisuudesta kuvat kertovat? Tilanteesta ja kulttuuristaan irrotetut kuvat eivät näin ollen voi kertoa siitä hetkestä ja kulttuurista, jossa sitä tutkitaan. Kuvien tulkinta omassa mielessä antaa kuitenkin mahdollisuuden rajojen rikkomiseen.
Kuvien tulkitseminen on ainan monisyinen prosessi, joka ei tule syntymälahjana, vaan se täytyy opetella. Mediakasvatuksen yksi tärkeimmistä tavoitteista on visuaalisen lukutaidon kehittämienen ja harjaannuttaminen ja koulu on siinä avainasemassa. Kuten jo aiemmin tällä kurssilla on todettu, mediakasvatus ei voi olla koulussa omana oppiaineenaan, vaan se tulee sisällyttää kaikkiin oppiaineisiin. Historian kuvien tarkastelu, lähteiden arvioiminen, matematiikassa havainnollistavien kuvien ja taulukoiden tutkiminen ja kuvaamataidossa eri kuvantamis ym. tekniikoiden harjoittelu ovat kaikki mediakasvatusta. (Laitinen 2007.)
Visuaalisuus ja kuvat ovat yksi monista suosikkiaiheistani mediakasvatuksesta. Tästäkin aiheesta voisin keskustella pitkiäkin aikoja, jos asiaan yhtä vakavasti suhtautuva ihminen sattuisi juttukaveriksi. Mutta, alkaa olla aika lopetella tätä blogia (johon en ole muuten liittänyt yhtäkään kuvaa, jos muutamassa linkissä olevia kuvia ei lasketa) ja kiittää lukijoita.
Laitinen S. Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta. Teoksessa Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatuksen julkaisuja 1/2007.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
Tietäväisemmät aikuiset
Jouduin muuten puuttumaan tässä taannoin erittäin kritisoivaan ja halventavaan sävyyn käytyyn keskusteluun, jossa kolme 5-kymppistä ystävystä isoon ääneen ja kilvan esittivät tietäväisiä kommentteja siitä, kuinka facebookissa kaikki vuodattavat elämäänsä koko maailmalle ja päivittävät profiiliaan joka kymmenesminuutti, jotta saisivat kaipaamaansa huomiota. Lisäksi he vannoivat etteivät todellakaan halua itse jakaa tietojaan ja kuviaan ympäriinsä eivätkä voi ymmärtää kuinka heidän ikäisillään ihmisillä on muka aikaa moiseen puuhasteluun.
Hillitsin itseni ja keskeytin kiivaan keskustelun. "Menkää facebookiin ja nähkää, mitä ihmiset siellä oikeasti tekevät! Te ette edes tiedä mistä puhutte, toistatte vaan kuulemianne harhaluuloja tosiasioina." Kolmikko hiljeni hieman nolostuen. Sain hyvän tilaisuuden kertoa, että facebookissa ei todellakaan kaikki jaa kaikkia tietoja ja kuviaan itsestään kaikille. Jokainen käyttäjä saa itse valita henkilöt, joiden kanssa jakaa kuviaan, tietojaan ja ajatuksiaan. Eivät ole tainneet sen jälkeen ääneen mollata facebookia, mutta tuskin ovat tohtineet sitä paremmin tutkiakaan...
Hillitsin itseni ja keskeytin kiivaan keskustelun. "Menkää facebookiin ja nähkää, mitä ihmiset siellä oikeasti tekevät! Te ette edes tiedä mistä puhutte, toistatte vaan kuulemianne harhaluuloja tosiasioina." Kolmikko hiljeni hieman nolostuen. Sain hyvän tilaisuuden kertoa, että facebookissa ei todellakaan kaikki jaa kaikkia tietoja ja kuviaan itsestään kaikille. Jokainen käyttäjä saa itse valita henkilöt, joiden kanssa jakaa kuviaan, tietojaan ja ajatuksiaan. Eivät ole tainneet sen jälkeen ääneen mollata facebookia, mutta tuskin ovat tohtineet sitä paremmin tutkiakaan...
Koukuttava sosiaalinen media
Kiirettä pitää opintojen kanssa ja mediakasvatuksen blogi on joutunut jäämään taka-alalle siksi aikaa. Tekemistä on liiaksi asti, kun kalenteri paukkuu dedlaineja. Siitäkin huolimatta, media pauhaa ympärillä ja aina on aikaa facebookille.
Sosiaalisista medioista puhuttiin luennolla 28.9. Silloin eri sosiaaliset mediat (mm. IRC-galleria, wikipedia, facebook, twitter sekä opetuskäyttöön tarkoitettu Helmi-reissuvihko) olivat hyvin esillä ja luennoitsija Portimojärvi havainnollisti hyvin niiden käyttöä. Tällä hetkellä itse käytän eniten facebookia, mutta opiskelussa käytettäviä moodlea ja optimaa käytän myös lähes päivittäin. Mutta kuten luennolla ja kaveripiirin keskusteluista on käynyt ilmi, facebook on paljon luonnollisempi väylä tiedonsiirtoon ja kommunikointiin, jopa opiskeluihin liittyvissä asioissa, kuin "keinotekoiset" oppimisalustat. Lähestyminen esimerkiksi ryhmätyöaihetta käy paremmin facebookissa ja viestit tavoittaa nopeammin kohderyhmänsä. Haluaisin tarttua myös Timo Portimojärven esittämiin utopistisiin, mutta erittäin mielenkiintoisiin tulevaisuuden kuviin virtuaalimaailmassa käytävistä kokouksista ja keskusteluista, mutta joudun jättämään sen toiseen kertaan... :)
Myös seuraavalla luennolla, jonka aiheena oli medialukutaito, viitattiin sosiaalisiin medioihin. Reijo Kupiaisen mukaan facebookissa luodaan tekstejä ja ideoita (MEKAP1 luento, 1.10.09), kommentoidaan toisten statuksia tai kuvia, ja lopulta viestiketjun päässä saattaa ollakin jokin aivan uusi idea. Twitterissä voidaan taas jakaa mielenkiintoisia linkkejä, jotka saattavat poikia blogikirjoituksia ja niiden pohjalta taas saattaa syntyä wikipedia-kirjoituksia. Tämän prosessin myötä yksilöstä siirrytään yhteisöön.
Se, mihin pyrin kahden edeltävän tekstikappaleen pohjustamana on ajatus siitä, että sosiaaliset mediat ovat lähellä oppilaiden ja opiskelijoiden arkea. Ne ovat oiva väylä vaikuttaa kaveripiirissä, kunnallisella ja jopa yhteiskunnallisella tasolla. IRC-galleriassa on järjestetty jo useammat varjovaalit, kun maassamme on valittu päämiehiä ja-naisia. Facebookissa käy tälläkin hetkellä kova kuhina, kun yliopistot valitsevat edustajistojaan ja ehdokkaat keräävät kannattajia ja tukijoukkoja fanisivuilleen. Myös kunnallis- ja eduskuntaehdokkaat ovat huomanneet varteenotettavan vaikuttamisväylän. Mutta missä ovat ne ihmiset, jotka vaikuttavat elämässämme joka päivä, opettajat?
Opettaja-lehti (41/2009) otsikoi etusivullaan "joka toinen opettaja facebookissa". Jutussa käsitellään facebookin ja muiden sosiaalisten alustojen käytön yleisyyttä. Aktiivisimpia näyttää olevan ammattikoulujen opettajat, jotka myös hyväksyvät avoimemmin oppilaitaan facebook-ystävikseen. Artikkelin mukaan opettajan on kuitenkin muistettava, että hän hoitaa julkista virkaa, ja siksi on tärkeä muistaa vetää selkeä linja oppilaiden kanssa kaveeraamiseen. Myös salassapitovelvollisuus on hyvä pitää mielessä, facebook ei siis ole oikea paikka puhua oppilaista, edes nimettömänä, muistuttaa jutussa haastateltu helsinkiläisen Apollon yhteiskoulun rehtori Jari Honkala. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin tärkeänä opettajien tutustumista eri sosiaalisiin medioihin. Tuntemus takaa varmuutta opetusalla ja voi johtaa hedelmällisiin ja mielenkiintoisiin keskusteluihin oppilaiden/opiskelijoiden kanssa. Se voi siis olla avainasemassa tuottoisampaan suhteeseen oppilaiden/opiskelijoiden kanssa. En varsinaisesti ota kantaa siihen millaista sisältöä opettajat ja kasvattajat sosiaalisissa medioissa tuottavat (erityisesti yksityishenkilöinä), mutta soisin heidän ymmärtävän, mistä sosiaalisissa medioissa on kyse ja millaisia mahdollisuuksia ne tarjoavat kommunikaatiovälineinä. Lehtijutunkin mukaan ammattikoulun opettajat, jotka käyttävät tutkimuksen mukaan eniten sosiaalisia medioita yksityishenkilöinä, hyödyntävät niitä myös työssään.
Asiaan liittyy myös löytämäni ajankohtainen uutinen:
Piispa Mikko Heikka ilmaisi ajatuksensa facebookin hyödyntämisestä evankelisluterilaisen kirkon Pod.fi-portaalissa. Hänen mukaansa piispojen tulisi liittyä sosiaalisen median piiriin ja hyödyntää esimerkiksi facebookin tuomat mahdollisuudet tuoda omia ajatuksia esille. Hän kehuu esimerkiksi poliitikkojen osallistumista sosiaaliseen mediaan ja pohtii, kuinka piispatkin voisivat parantaa viestimistään omien aikaresurssiensa puitteissa. Heikka on myös ensimmäinen piispa Suomessa, joka on pitänyt blogia. http://www.pod.fi/suomi/?p=5010
Sosiaalisista medioista puhuttiin luennolla 28.9. Silloin eri sosiaaliset mediat (mm. IRC-galleria, wikipedia, facebook, twitter sekä opetuskäyttöön tarkoitettu Helmi-reissuvihko) olivat hyvin esillä ja luennoitsija Portimojärvi havainnollisti hyvin niiden käyttöä. Tällä hetkellä itse käytän eniten facebookia, mutta opiskelussa käytettäviä moodlea ja optimaa käytän myös lähes päivittäin. Mutta kuten luennolla ja kaveripiirin keskusteluista on käynyt ilmi, facebook on paljon luonnollisempi väylä tiedonsiirtoon ja kommunikointiin, jopa opiskeluihin liittyvissä asioissa, kuin "keinotekoiset" oppimisalustat. Lähestyminen esimerkiksi ryhmätyöaihetta käy paremmin facebookissa ja viestit tavoittaa nopeammin kohderyhmänsä. Haluaisin tarttua myös Timo Portimojärven esittämiin utopistisiin, mutta erittäin mielenkiintoisiin tulevaisuuden kuviin virtuaalimaailmassa käytävistä kokouksista ja keskusteluista, mutta joudun jättämään sen toiseen kertaan... :)
Myös seuraavalla luennolla, jonka aiheena oli medialukutaito, viitattiin sosiaalisiin medioihin. Reijo Kupiaisen mukaan facebookissa luodaan tekstejä ja ideoita (MEKAP1 luento, 1.10.09), kommentoidaan toisten statuksia tai kuvia, ja lopulta viestiketjun päässä saattaa ollakin jokin aivan uusi idea. Twitterissä voidaan taas jakaa mielenkiintoisia linkkejä, jotka saattavat poikia blogikirjoituksia ja niiden pohjalta taas saattaa syntyä wikipedia-kirjoituksia. Tämän prosessin myötä yksilöstä siirrytään yhteisöön.
Se, mihin pyrin kahden edeltävän tekstikappaleen pohjustamana on ajatus siitä, että sosiaaliset mediat ovat lähellä oppilaiden ja opiskelijoiden arkea. Ne ovat oiva väylä vaikuttaa kaveripiirissä, kunnallisella ja jopa yhteiskunnallisella tasolla. IRC-galleriassa on järjestetty jo useammat varjovaalit, kun maassamme on valittu päämiehiä ja-naisia. Facebookissa käy tälläkin hetkellä kova kuhina, kun yliopistot valitsevat edustajistojaan ja ehdokkaat keräävät kannattajia ja tukijoukkoja fanisivuilleen. Myös kunnallis- ja eduskuntaehdokkaat ovat huomanneet varteenotettavan vaikuttamisväylän. Mutta missä ovat ne ihmiset, jotka vaikuttavat elämässämme joka päivä, opettajat?
Opettaja-lehti (41/2009) otsikoi etusivullaan "joka toinen opettaja facebookissa". Jutussa käsitellään facebookin ja muiden sosiaalisten alustojen käytön yleisyyttä. Aktiivisimpia näyttää olevan ammattikoulujen opettajat, jotka myös hyväksyvät avoimemmin oppilaitaan facebook-ystävikseen. Artikkelin mukaan opettajan on kuitenkin muistettava, että hän hoitaa julkista virkaa, ja siksi on tärkeä muistaa vetää selkeä linja oppilaiden kanssa kaveeraamiseen. Myös salassapitovelvollisuus on hyvä pitää mielessä, facebook ei siis ole oikea paikka puhua oppilaista, edes nimettömänä, muistuttaa jutussa haastateltu helsinkiläisen Apollon yhteiskoulun rehtori Jari Honkala. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin tärkeänä opettajien tutustumista eri sosiaalisiin medioihin. Tuntemus takaa varmuutta opetusalla ja voi johtaa hedelmällisiin ja mielenkiintoisiin keskusteluihin oppilaiden/opiskelijoiden kanssa. Se voi siis olla avainasemassa tuottoisampaan suhteeseen oppilaiden/opiskelijoiden kanssa. En varsinaisesti ota kantaa siihen millaista sisältöä opettajat ja kasvattajat sosiaalisissa medioissa tuottavat (erityisesti yksityishenkilöinä), mutta soisin heidän ymmärtävän, mistä sosiaalisissa medioissa on kyse ja millaisia mahdollisuuksia ne tarjoavat kommunikaatiovälineinä. Lehtijutunkin mukaan ammattikoulun opettajat, jotka käyttävät tutkimuksen mukaan eniten sosiaalisia medioita yksityishenkilöinä, hyödyntävät niitä myös työssään.
Asiaan liittyy myös löytämäni ajankohtainen uutinen:
Piispa Mikko Heikka ilmaisi ajatuksensa facebookin hyödyntämisestä evankelisluterilaisen kirkon Pod.fi-portaalissa. Hänen mukaansa piispojen tulisi liittyä sosiaalisen median piiriin ja hyödyntää esimerkiksi facebookin tuomat mahdollisuudet tuoda omia ajatuksia esille. Hän kehuu esimerkiksi poliitikkojen osallistumista sosiaaliseen mediaan ja pohtii, kuinka piispatkin voisivat parantaa viestimistään omien aikaresurssiensa puitteissa. Heikka on myös ensimmäinen piispa Suomessa, joka on pitänyt blogia. http://www.pod.fi/suomi/?p=
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Mediapaasto - hyvä yritys
Välitehtävässä 7 pyydettiin olemaan ilman mediaa yksi vuorokausi. Yritin viikon lopulla mediapaastopäivää. Aamulla muistuttelin itselleni, että en avaakaan aamurutiineihin kuuluvasti radiota, vaan valmistaudun luennolle lähtöön musiikitta. Olin tyytyväinen siihen astiseen suoritukseeni. Mutta kuinkas ollakaan, ensimmäisellä luennolla luennoitsija esitteli erään kampanjan mainoksia ja peli oli oikeastaan siis jo pelattu. Huokaisin pettymyksestä, mutta annoin tehtävälle uuden mahdollisuuden, yritin rajata mediapaaston omaan mediankäyttööni. Välttelin katsomasta Iltalehden lööppejä kampuksella ja isoja mainoskuvia kaupungilla. En myöskään kuunnellut musiikkia mp3-soittimestani kotimatkan aikana. Olin monen luennon jäljiltäväsynyt ja kotiin päästyäni tein ruuan, istuin pöytään ja luin hartaasti nautiskellen paikallislehden keiton syömisen ohessa. Ja niin, mediapaastossai kompastuin arkirutiiniin. Jos olisin halunnut, olisin voinut olla katsomatta televisiota illalla ja siirtää internetissä selailunkin seuraavaan päivään, mutta siinä tapauksessa olisin joko lukenut aikakauslehtiä tai tehnyt tenttikirjasta muistiinpanoja eli käyttänyt vaihtoehtoisesti mediaa. Tällä kertaa mediapaastoni ei toiminut, mutta yritys oli hyvä. :)
Voiko ihminen siis enää päästä pois median vaikutuksen piiristä? Omalla kohdallani se tuntuu ainakin tällä hetkellä aika mahdottomalta. Välitehtävässä yksi, kuvailin erikoista mediapäivääni. Sinä päivänä ainakin sähköisen median käyttöni oli lähes olematonta. Olin silti varmasti kulkenut läpi mediavirran kampuksella ja kaupungissa sen enempää kuvia tai tekstejä mediaksi mieltäen. Tällä hetkellä opiskeluni vaatii päivittäistä median hyödyntämistä. Joku mediakasvatuksen kurssin opiskelija kertoi omassa blogissaan lähteneensä telttaretkelle pakoon mediaa, mutta metsäänkin ulottuu Suomen kattava 3G verkko ja koko maailma kulkee mukana taskussa puhelimen muodossa.
Ideana mediapaasto on kuitenkin terveellinen, vaikkakin vaikea toteuttaa. Paaston aikana aivot ja mieli pääsevät lepäämään, mutta toisaalta, onko meidän pakko sulkea kaikki media pois silloinkaan? Eikös esimerkiksi oman suosikkikirjan lukeminen ole rentouttavaa?
Voiko ihminen siis enää päästä pois median vaikutuksen piiristä? Omalla kohdallani se tuntuu ainakin tällä hetkellä aika mahdottomalta. Välitehtävässä yksi, kuvailin erikoista mediapäivääni. Sinä päivänä ainakin sähköisen median käyttöni oli lähes olematonta. Olin silti varmasti kulkenut läpi mediavirran kampuksella ja kaupungissa sen enempää kuvia tai tekstejä mediaksi mieltäen. Tällä hetkellä opiskeluni vaatii päivittäistä median hyödyntämistä. Joku mediakasvatuksen kurssin opiskelija kertoi omassa blogissaan lähteneensä telttaretkelle pakoon mediaa, mutta metsäänkin ulottuu Suomen kattava 3G verkko ja koko maailma kulkee mukana taskussa puhelimen muodossa.
Ideana mediapaasto on kuitenkin terveellinen, vaikkakin vaikea toteuttaa. Paaston aikana aivot ja mieli pääsevät lepäämään, mutta toisaalta, onko meidän pakko sulkea kaikki media pois silloinkaan? Eikös esimerkiksi oman suosikkikirjan lukeminen ole rentouttavaa?
tiistai 6. lokakuuta 2009
Meidian vai leikin maailmassa?
Leikissä heijastuu media. Mielikuvituksetonta? Niin ajattelin ennen, kunnes ymmärsin, että median siirtyminen leikkeihin onkin nerokasta ja leikeissä lapset keksivät mitä erilaisimpia juonenkäänteitä medista tutuille ja turvallisille hahmoille.¨"Päläkkähiilet" (lue: Prätkä-hiiret) oli aikanaan kova juttu alle kouluikäiselle veljelleni. Hoitopaikassa hän kavereineen vietti lähes kaiken ajan mielikuvitusleikin maailmassa, jonka hahmot olivat suoraan televisiosta. Hanna Niinistö ja Anu Ruhala (2007, 128) viittaavat artikkelissaan Pienten lasten mediakasvatus Anu Mustosen Malliin lasten ikävaiheista mediakasvatuksessa. Jaottelun mukaan mediahahmojen toimintamalleja käytetään leikeissä taaperoiästä lähtien. Tästähän leikissä juuri oli kyse. Pojilla oli jokaisella omat hahmonsa, joilla oli erilaisia kykyjä ja taitoja, joita opeteltiin lauantai-aamuisin television äärellä. Leikillä oli tietysti myös sosiaalistava vaikutus. Leikin avullahan lapset oppivat jakamaan leikkikaluja ja sopimaan yhteisistä pelisäännöistä. Uskon, että myös yhteisen kiinnostuksen kohteen jakaminen yhdisti ja lähensi poikien suhdetta ja antoi heille positiivisen kokemuksen siitä, millaista on kuulua joukkoon. Myös tässä leikissä vanhemmilla ja hoitotädillä olisi ollut tärkeä rooli. (Käytän sanaa "olisi", sillä en osaa sanoa, kuinka kasvatustehtävä tässä toteutui.) Vanhempien on siis turvattava lapselle hänen ikäkauttaa sopiva mediankäyttö ja vahdittava, että lapsi ymmärtää näkemänsä tai kokemansa oikein. Mediakasvatuksen kannalta katsottuna, aikuisen olisi ollut syytä seurata poikien kanssa ohjelmaa, jotta he olisivat voineet selittää esimerkiksi piirroshahmojen yliluonnollisia kykyjä, jotta esimerkiksi korkealta pyörän päälle hyppääminen ei olisi johtanut kivuliaaseen tapaturmaan. (Niinistö & Ruhala 2007, 130-131.) Nähdäkseni tämänkaltaisia tapaturmia ei onneksi kuitenkaan käynyt. :)
Samaisessa artikkelissa puhuttiin myös lasten omaksuneen esimerkiksi Tanssii tähtien kanssa-ohjelman ansioista tanssiliikketä, joita sitten käytettiin leikeissä (Niinistö & Ruhala 2007, 131). Mutta eivät aikuisetkaan toiseksi jää, sillä kyseisen ohjelmaformaatin myötä tanssi-innosus on tarttunut myös aikuisväestöömme ja tanssiharrastus on saanut uutta tuulta alleen, kun ihmiset ovat rynnänneet kursseille tanssiaskeleita opettelemaan. Tästä saamme huomata, medialla voi olla erittäinkin positiivisia vaikutuksia ihmisiin, niin lapsiin kuin aikuisiin. Uusi harrastus median innoittamana ei voi olla huono asia, ellei se ole sitten laitonta. ;) Itsellänikin taitoluisteluinnostus lähti Susanna Rahkamon ja Petri Kokon televisioidusta juhlanäytöksestä.
Lähteet:
Niinistö & Ruhala, Pienten lasten mediakasvatus. Teoksessa Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatuksen julkaisuja 1/2007.
Samaisessa artikkelissa puhuttiin myös lasten omaksuneen esimerkiksi Tanssii tähtien kanssa-ohjelman ansioista tanssiliikketä, joita sitten käytettiin leikeissä (Niinistö & Ruhala 2007, 131). Mutta eivät aikuisetkaan toiseksi jää, sillä kyseisen ohjelmaformaatin myötä tanssi-innosus on tarttunut myös aikuisväestöömme ja tanssiharrastus on saanut uutta tuulta alleen, kun ihmiset ovat rynnänneet kursseille tanssiaskeleita opettelemaan. Tästä saamme huomata, medialla voi olla erittäinkin positiivisia vaikutuksia ihmisiin, niin lapsiin kuin aikuisiin. Uusi harrastus median innoittamana ei voi olla huono asia, ellei se ole sitten laitonta. ;) Itsellänikin taitoluisteluinnostus lähti Susanna Rahkamon ja Petri Kokon televisioidusta juhlanäytöksestä.
Lähteet:
Niinistö & Ruhala, Pienten lasten mediakasvatus. Teoksessa Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatuksen julkaisuja 1/2007.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Nelonen kasvattaa
Hei, onko kukaan muu kiinnittänyt huomiota television nelos-kanavalla pyörivistä kasvattavista mainoksista, joita esitetään "jatkuu"-tekstien ohessa!? Minusta idea on mainio! Mainoksissa pienet pyöreät suloiset ukkelit mm. kävelevät rullaportaissa, juttelevat ostoskärryjen kanssa kaupan käytävällä ja rynnivät ulos bussista. Idea on mainosten alkaessa näyttää esimerkki siitä, miten EI tule toimia. Kohtaus demonstroidaan animaatio-ukoilla ja väärää käytöstä korostetaan punaisella värillä ja väärin-merkillä. Olikohan mukana vielä äänikin... Mainosten loppuessa ja ohjelman taas jatkuessa näytetään samasta kohtauksesta toinen versio, jossa animaatiohahmo toimii oikein ja kohtelijaasti. Tällöin toimintoa on korostettu vihreällä värillä. Nelonen on ennenkin näyttänyt selvästi kasvattavia klippejä, esimerkiksi huippumallien esittämiä tupakan vastaisia mainoksia. Tarkoitus on hyvä ja mainokset tavoittavat paljon ihmisiä. Kerrassaan nerokasta!
Sitten välitehtävään 6, jossa pitää miettiä omaa medialukutaitoaan. Tämä tehtävä liittyy paljon aikaisempaan välitehtävään, jossa pohdin omaa median käyttöäni. Medialukutaitoa olen harjoitellut äidinkielen tunneilla sekä kotona jo paljon ennen kuin medialukutaidosta alettiin puhua. Koen olevani valveutunut mediankäyttäjä ja omaavani aika kattavat medialuktaidot. Olen kriittinen ja kiinnitän huomiota pieniin yksityiskohtiin. Mainoksissa kiinnitän huomiota esimerkiksi mainosten kohderyhmään, vaikuttamisen keinoihin ja brändien luomiin mielikuviin. Uskon, että myös yliopisto-opiskelulla on osansa kriittisyyden kehittymiseen, sillä eri asiayhteyksien myötä mieleeni on iskostunut ajatus, että mitään ei ole olemassa ilman kontekstia ja useiden viattomiltakin tuntuvien asioiden taustalla on aina jokin manipuloiva voima. Eli esimerkiksi jopa luotettavilta tuntuvissa uutisissa saatetaan sittenkin suosia jotakin tiettyä tahoa tai tuotteita markkinoidaan puolueellisten koetulosten valossa. Kuvittelen siis olevani medialukutaitoinen. Se, missä kohtaa minulla on vielä opittavaa on erilaisten medioiden käsittämienn medioiksi, sillä liian helposti miellän medioiksi rajallisesti esimerkiksi vain lehdet, musiikin, internetin ja elokuvat. Olen myös joskus miettinyt, onko medialukutaidon tuoma osaaminen raskasta kantaa. Onneksi ainakin välillä katselen televisiota tai kuuntelen musiikkia ajattelematta niiden sisältöjä sen syvemmin.
Sitten välitehtävään 6, jossa pitää miettiä omaa medialukutaitoaan. Tämä tehtävä liittyy paljon aikaisempaan välitehtävään, jossa pohdin omaa median käyttöäni. Medialukutaitoa olen harjoitellut äidinkielen tunneilla sekä kotona jo paljon ennen kuin medialukutaidosta alettiin puhua. Koen olevani valveutunut mediankäyttäjä ja omaavani aika kattavat medialuktaidot. Olen kriittinen ja kiinnitän huomiota pieniin yksityiskohtiin. Mainoksissa kiinnitän huomiota esimerkiksi mainosten kohderyhmään, vaikuttamisen keinoihin ja brändien luomiin mielikuviin. Uskon, että myös yliopisto-opiskelulla on osansa kriittisyyden kehittymiseen, sillä eri asiayhteyksien myötä mieleeni on iskostunut ajatus, että mitään ei ole olemassa ilman kontekstia ja useiden viattomiltakin tuntuvien asioiden taustalla on aina jokin manipuloiva voima. Eli esimerkiksi jopa luotettavilta tuntuvissa uutisissa saatetaan sittenkin suosia jotakin tiettyä tahoa tai tuotteita markkinoidaan puolueellisten koetulosten valossa. Kuvittelen siis olevani medialukutaitoinen. Se, missä kohtaa minulla on vielä opittavaa on erilaisten medioiden käsittämienn medioiksi, sillä liian helposti miellän medioiksi rajallisesti esimerkiksi vain lehdet, musiikin, internetin ja elokuvat. Olen myös joskus miettinyt, onko medialukutaidon tuoma osaaminen raskasta kantaa. Onneksi ainakin välillä katselen televisiota tai kuuntelen musiikkia ajattelematta niiden sisältöjä sen syvemmin.
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Internet tarjoaa...
Pitäisiköhän olla huolissaan 10-vuotiaan pojan youtuben käytöstä?
Välitehtävä viisi käsittelee huolta lasten ja nuorten mediankäytöstä. Oma huoleni kohdistuu youtuben käyttöön ja siihen millaista sisältöä lapsi saattaa sieltä löytää vahingossa. Tiedän, että youtubessa toimii koko ajan sen sisältöä tarkkailevia ihmisiä, joten epäasiallista materiaalia poistetaan sieltä koko ajan. Youtubesta löytyy kuitenkin varmasti 10-vuotiaan kehitysvaiheelle haitallista materiaalia, tosin ongelma koskee yhtälailla koko muuta internetin tarjoamaa aineistoa sekä televisiota. Kuten luennoillakin on tullut esille, toisinaan on parempi näyttää lapsille epäasiallistakin materiaalia, jos se voidaan selittää lapselle ja lapsi ymmärtää myös oman vastuunsa katselijana, eli että materiaalia, joka tuntuu pahalta tai epämukavalta, ei ole pakko katsoa.
Huoli epäasiallisesta materiaalista pitäisi kuitenkin koittaa kääntää eduksi. Olen nähnyt, kuinka lauma kymmenkesäisiä poikia istua tapittaa youtubesta löytyviä videoita Quitar Hero-pelin mestareista tai opettelevat oikean kitaran soittoa ohjevideoiden mukana. Internet tarjoaa upeita mahdollisuuksia ja tukea lasten harrastuksiin ja mielenkiinnon kohteille. Toinen hyvä esimerkki on 10-vuotiaan pojan kiinnostus autojen tuunaamiseen. Hän katselee ja tallentaa netistä kuvia tuunatuista autoista ja piirtää sitten jäljitelmiä niistä. Internet on tarjonnut hänelle paljon tietoa ja innostus autoihin on kasvanut. Häneltä löytyy hämmästyttävän paljon hyvinkin pikkutarkkaa tietoa eri automalleista ja -merkeistä. Mutta tuunattuihin autoihin liittyy kuitenkin sivuilmiönä vähäpukeiset naiset, jotka poseeraavat autojen nokkapelleillä hyvinkin eroottissävyisesti. Toinen huolenaiheeni onkin se, kuinka tuo pikkupoika näkee naiset tai niiden roolin autojen rinnalla. Meinasin tiputtaa silmäni päästä, kun velipoika esitteli ylpeänä kaupan lehtihyllyllä tunig-lehteä, joka hänellä oli jo kotona. Lehden kannessa komeili myös isopovinen naikkonen! Ehkä hän ei edes huomannut naista, vaan ainoastaan uutuuttaan kiiltävän madalletun korin, jossa oli komean kokoiset taka-spoilerit ja led-lisävalot. Viimeistään muutaman vuoden kuluttua tulee vaihe, jolloin viimeistään kavereiden ansiosta poika huomaa naiset lehtien kansissa. Se, vaikuttaako se naisihanteeseen tai käsitykseen naisista on mielenkiintoista. Toivon kuitenkin, että kotoa saatu kasvatus sekä terve ihmis- ja tasa-arvokäsitys auttavat erottamaan median epätodelliset naishahmot tavallisista ihmisistä.
Välitehtävä viisi käsittelee huolta lasten ja nuorten mediankäytöstä. Oma huoleni kohdistuu youtuben käyttöön ja siihen millaista sisältöä lapsi saattaa sieltä löytää vahingossa. Tiedän, että youtubessa toimii koko ajan sen sisältöä tarkkailevia ihmisiä, joten epäasiallista materiaalia poistetaan sieltä koko ajan. Youtubesta löytyy kuitenkin varmasti 10-vuotiaan kehitysvaiheelle haitallista materiaalia, tosin ongelma koskee yhtälailla koko muuta internetin tarjoamaa aineistoa sekä televisiota. Kuten luennoillakin on tullut esille, toisinaan on parempi näyttää lapsille epäasiallistakin materiaalia, jos se voidaan selittää lapselle ja lapsi ymmärtää myös oman vastuunsa katselijana, eli että materiaalia, joka tuntuu pahalta tai epämukavalta, ei ole pakko katsoa.
Huoli epäasiallisesta materiaalista pitäisi kuitenkin koittaa kääntää eduksi. Olen nähnyt, kuinka lauma kymmenkesäisiä poikia istua tapittaa youtubesta löytyviä videoita Quitar Hero-pelin mestareista tai opettelevat oikean kitaran soittoa ohjevideoiden mukana. Internet tarjoaa upeita mahdollisuuksia ja tukea lasten harrastuksiin ja mielenkiinnon kohteille. Toinen hyvä esimerkki on 10-vuotiaan pojan kiinnostus autojen tuunaamiseen. Hän katselee ja tallentaa netistä kuvia tuunatuista autoista ja piirtää sitten jäljitelmiä niistä. Internet on tarjonnut hänelle paljon tietoa ja innostus autoihin on kasvanut. Häneltä löytyy hämmästyttävän paljon hyvinkin pikkutarkkaa tietoa eri automalleista ja -merkeistä. Mutta tuunattuihin autoihin liittyy kuitenkin sivuilmiönä vähäpukeiset naiset, jotka poseeraavat autojen nokkapelleillä hyvinkin eroottissävyisesti. Toinen huolenaiheeni onkin se, kuinka tuo pikkupoika näkee naiset tai niiden roolin autojen rinnalla. Meinasin tiputtaa silmäni päästä, kun velipoika esitteli ylpeänä kaupan lehtihyllyllä tunig-lehteä, joka hänellä oli jo kotona. Lehden kannessa komeili myös isopovinen naikkonen! Ehkä hän ei edes huomannut naista, vaan ainoastaan uutuuttaan kiiltävän madalletun korin, jossa oli komean kokoiset taka-spoilerit ja led-lisävalot. Viimeistään muutaman vuoden kuluttua tulee vaihe, jolloin viimeistään kavereiden ansiosta poika huomaa naiset lehtien kansissa. Se, vaikuttaako se naisihanteeseen tai käsitykseen naisista on mielenkiintoista. Toivon kuitenkin, että kotoa saatu kasvatus sekä terve ihmis- ja tasa-arvokäsitys auttavat erottamaan median epätodelliset naishahmot tavallisista ihmisistä.
perjantai 18. syyskuuta 2009
Kriittinen mediankäyttäjä
Millainen median käyttäjä olen? Hyvin, hyvin kriittinen! Tarkastelen kuvia, mainoksia, uutisia ym. kriittisesti. En tietenkään aina, sillä joskus haluan vain rentoutua ja katsoa televisiosta hömppää. Usein tuntuu, että kiinnitän huomiota erityisesti visuuaaliseen mediaan ja sen viesteihin tahtomattakin. Lähes poikkeuksetta ollessani muiden seurassa, kukaan muu ei huomaa esimerkiksi mainoksen kohderyhmää tai keinoja, joilla kuluttajia yritetään saada ostamaan tuote. Jos nostan asian esille, he eivät ole kiinnittäneet asiaan huomiota eikä heitä edes kiinnosta... Mutta, jos pääsen vertailemaan huomioitani jonkun asiasta kiinnostuneen kanssa, saadaan aikaan mahtava ja innostunut keskustelu, jota voisin jatkaa tuntikausia.
Tässä yksi esimerkki siitä, miten mainoksessa luodaan vaikutelma luotettavasta ja asiantuntevasta yrityksestä, jonka palvelua kannattaa käyttää. KultaRahaksi.fi-yrityksen sivuilta löytyy kyseinen video. https://www.kultarahaksi.fi/index.php/video/
Mainoksessa esiintyy asiantuntija, joka on vanhempi mieshenkilö. Hänellä on harmaantuneet hiukset ja viikset ja on kaljuuntunut hieman. Päällään hänellä on kravatti ja slipoveri. Hän istuu toimistossa, jossa on mikroskooppia muistuttava laite sekä muita työkaluja. Päässään hänellä on suurennuslasihäkkyrä. Hän puhuu vakuuttavasti ja on kaikin puolin kohdeyleisön silmissä luotettava. Todellisuudessahan hän voi olla vain näyttelijä, jonka asuste ja tausta on suunniteltu tarkoin. Ja näin todennäköisesti onkin.
Kurssikirjassa artikkelissa Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen Lasse Lipponen toteaa, että medialukutaito on kriittisyyttä ja myös sisällön luomista. Yleinen mediaosaaminen on usein opetuksen tai mediakasvatuksen tulosta, jota omalla kohdallani on opittu jo kotona. Mediakasvatuksesta ei ole puhuttu, mutta isäni on opettanut minut katsomaan kriittisesti asioita sekä perustelemaan mielipiteitäni. Paikallisessa ja yhteisöllisessä mediaosaamisessa on taas Lipposen kyse muun muassa mediatoimijuudesta. Uskon, että omaamalla akateemisen lukutaidon, joka on myös sovellettavissa median tulkintaan ja tuottamiseen, saan ympäröivästä maailmasta paljon enemmän irti ja olen tietoisempi yhteiskunnallisista asioista. Mediatoimijuus voisikin olla pidemmälle viety termi akateemisesta lukutaidosta, aivan kuten Lipponen artikkelissaan sitä soveltaa.
Tulevana opettajana koen haasteelliseksi voida välittää omaa medialukutaitoani ja median viestien arviointia oppilailleni. Koen sen kuitenkin tärkeäksi, jotta he oppisivat tulkitsemaan piilotettujakin viestejä oikein. Terveystieto-oppiaineessa median tulkinnan hallitseminen on mielestäni tärkeää, sillä tiedotusvälineiden luoma kuva esimerkiksi kauneudesta, muodista, trendeistä, päihteistä ja seksuaalisesta käyttäytymisestä on uudelleen arvioinnin arvoisia. Torstain luennolla pohdittiin, kuinka eri oppiaineissa medialukutaitoa voisi harjoitella. Itse ainakin aion tuoda oppitunneille tuoreita lehtileikkeitä terveystiedon eri osa-alueilta, viitata ajankohtaisiin televisio-ohjelmiin ja toivottavasti myös opin median käytöstä ja tuottamisesta koulutukseni aikana niin paljon, että osaisin hyödyntää sitäkin opetuksessa. Sirkka Laitisen artikkelissa Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta korostaa opettajien yhteistyötä mediakasvatustoiminnassa, joka ei kuitenkaan yksin tuota osaamista, vaan hänen mukaansa jokaisen opettajan on hankittava osaamisensa itse, jotta yhteistyöllä toteutettu opetus voisi toimia ja tuottaa tulosta. Laitinen toteaa myös armottoman osuvasti, että "Mediakasvatuksen tulee olla osa kaikkien vakavasti otettavien oppiaineiden opetusta." Se on ylevä ja ehkä utopistinenkin tavoite, mutta toivottavasti kuitenkin joskus toteutettavissa.
Tässä yksi esimerkki siitä, miten mainoksessa luodaan vaikutelma luotettavasta ja asiantuntevasta yrityksestä, jonka palvelua kannattaa käyttää. KultaRahaksi.fi-yrityksen sivuilta löytyy kyseinen video. https://www.kultarahaksi.fi/index.php/video/
Mainoksessa esiintyy asiantuntija, joka on vanhempi mieshenkilö. Hänellä on harmaantuneet hiukset ja viikset ja on kaljuuntunut hieman. Päällään hänellä on kravatti ja slipoveri. Hän istuu toimistossa, jossa on mikroskooppia muistuttava laite sekä muita työkaluja. Päässään hänellä on suurennuslasihäkkyrä. Hän puhuu vakuuttavasti ja on kaikin puolin kohdeyleisön silmissä luotettava. Todellisuudessahan hän voi olla vain näyttelijä, jonka asuste ja tausta on suunniteltu tarkoin. Ja näin todennäköisesti onkin.
Kurssikirjassa artikkelissa Yleisestä mediaosaamisesta paikalliseen ja yhteisölliseen mediaosaamiseen Lasse Lipponen toteaa, että medialukutaito on kriittisyyttä ja myös sisällön luomista. Yleinen mediaosaaminen on usein opetuksen tai mediakasvatuksen tulosta, jota omalla kohdallani on opittu jo kotona. Mediakasvatuksesta ei ole puhuttu, mutta isäni on opettanut minut katsomaan kriittisesti asioita sekä perustelemaan mielipiteitäni. Paikallisessa ja yhteisöllisessä mediaosaamisessa on taas Lipposen kyse muun muassa mediatoimijuudesta. Uskon, että omaamalla akateemisen lukutaidon, joka on myös sovellettavissa median tulkintaan ja tuottamiseen, saan ympäröivästä maailmasta paljon enemmän irti ja olen tietoisempi yhteiskunnallisista asioista. Mediatoimijuus voisikin olla pidemmälle viety termi akateemisesta lukutaidosta, aivan kuten Lipponen artikkelissaan sitä soveltaa.
Tulevana opettajana koen haasteelliseksi voida välittää omaa medialukutaitoani ja median viestien arviointia oppilailleni. Koen sen kuitenkin tärkeäksi, jotta he oppisivat tulkitsemaan piilotettujakin viestejä oikein. Terveystieto-oppiaineessa median tulkinnan hallitseminen on mielestäni tärkeää, sillä tiedotusvälineiden luoma kuva esimerkiksi kauneudesta, muodista, trendeistä, päihteistä ja seksuaalisesta käyttäytymisestä on uudelleen arvioinnin arvoisia. Torstain luennolla pohdittiin, kuinka eri oppiaineissa medialukutaitoa voisi harjoitella. Itse ainakin aion tuoda oppitunneille tuoreita lehtileikkeitä terveystiedon eri osa-alueilta, viitata ajankohtaisiin televisio-ohjelmiin ja toivottavasti myös opin median käytöstä ja tuottamisesta koulutukseni aikana niin paljon, että osaisin hyödyntää sitäkin opetuksessa. Sirkka Laitisen artikkelissa Kuvaa ymmärtämään – visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta korostaa opettajien yhteistyötä mediakasvatustoiminnassa, joka ei kuitenkaan yksin tuota osaamista, vaan hänen mukaansa jokaisen opettajan on hankittava osaamisensa itse, jotta yhteistyöllä toteutettu opetus voisi toimia ja tuottaa tulosta. Laitinen toteaa myös armottoman osuvasti, että "Mediakasvatuksen tulee olla osa kaikkien vakavasti otettavien oppiaineiden opetusta." Se on ylevä ja ehkä utopistinenkin tavoite, mutta toivottavasti kuitenkin joskus toteutettavissa.
torstai 17. syyskuuta 2009
Koulun sanomalehtiviikko
Niin, lupasin edellisessä kirjoituksessani käsitellä välitehtävää kolme, jossa pitää muistella omaa kokemusta mediakasvatuksesta. Oma poimittu muistoni liittyy yläkouluun ja koulujen sanomalehtiviikolle, jota vietetään valtakunnallisesti vuosittain helmikuussa. Teemaviikon aikana, pääosin äidinkielen tunneilla luimme sanomalehtiä ja käsittelimme eri uutisia. Erityisen hyvin muistan sanomalehtijuttujen rakenteeseen tutustumisen (kainaloteksti, kuvateksti, pääteksti ym.) ja pohdinnan siitä, mikä merkitys kuvilla on lehtijutuissa ja millaisia tehokeinoja niissä käytetään. Sanolehtiviikon tehtävien ansiosta opin pohtimaan (muidenkin, kuten aikakauslehtien kohdalla) kuka jutun on kirjoittanut, kenelle kirjoitus on suunnattu ja minkä takia. On myös ollut mielenkiintoista yrittää selvittää onko paikallislehden jutuissa, uutisissa tai haastatteluissa edustettuna tasapuolisesti eri kylät ja esimerkiksi liikuntaseurat. Minä ainakin opin paljon sanomalehtiviikkojen aikana ja se toi painetun lehden lähemmäs nuoria, niin kuin tarkoitus onkin.
Kurssikirjan Näkökulmia mediakasvatukseen ensimmäisen artikkelin, Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet, sekä Sanomalehti suomalaisessa arkikulttuurissa mukaan koulujen sanomalehtipäivällä on pitkät perinteet, jotka saivat alkunsa jo vuonna 1964, jolloin alkoi yhä jatkuva sanomalehtien liiton ja opettajajärjestöjen yhteistyö. Tuolloin tavoitteena oli vahvistaa ajankohtaisen ja yhteiskunnallisen aineiston määrää koulussa. Tavoite on mielestäni edelleen perusteltu ja oppilaiden tutustuttaminen monipuolisesti eri medioihin on tärkeää ja osa koulun yleissivistävää tehtävää. Lisäksi saamassani opetuksessa yhdistyy 2004 vuoden opetussuunnitelmiinkin kirjatut tavoitteet kriittisyyden opettelusta, osallistumisesta, materiaalin ja median tuottamisesta sekä kuluttamisesta. Täytyy siis todeta, että kohdallani medialukutaidon opetus on ollut erittäin hyvää ja laadukasta.
Haluan tässä kohtaa viitata edelliseen blogimerkintääni luettuani kurssikirjasta artikkelin Sanomalehti suomalaisessa arkikulttuurissa. Heti ensimmäisessä kappaleessa käsitellään aamulehden lukemista ja kuinka tärkeä osa se on ihmisten aamurutiineja. Sen tärkeys huomataan erityisesti silloin, kun se puuttuu. Sanomalehti onkin oiva väline yksityisen ja julkisen maailman välillä. Sanomalehti on vielä useissa kodeissa aamuisen ensimmäinen kontakti "ulkomaailmaan", se tuo viestiä kodin ulkopuolisista tapahtumista. Myös maanantain luennolla luennoitsija Timo Portimojärvi totesi median olevan sanomien siirtoa ja merkityssuhteet syntyvät sanomien ja ihmisten vuorovaikutuksessa. Jos sanomalehti ei ole sanomien siirtoa, niin mikä sitten olisi... Näin ollen arvotankin sanomalehden yhdeksi parhaimmista medioista ja koen tärkeänä, että sanomalehtikasvatus jatkuisi kouluissa ja kodeissa myös seuraavan neljänkymmen vuoden ajan. Saan tukea ajatukselleni myös Sanomalehti suomalaisessa arkikulttuurissa-artikkelissa nostettiin sanoma- ja aikakauslehtien lukeminen tärkeäksi, sillä tutkimusten mukaan sanomalehtien lukeminen ennustaa hyvää menestystä mm. PISA-tutkimuksessa (joskaan se ei ole se tärkein asia), sillä eri tekstityypit ovat hyvin edustettuina sanomalehdissä. Oma kokemukseni myös on, että lukeminen edistää lukutaitoa ja lisäksi nopeakin sanomalehden silmäily auttaa pitämään mielenkiinnon yhteiskunnallisiin ja globaaleihin asioihin.
Onneksi mediakasvatu ei kohdallani jäänyt vain peruskouluun, vaan lukiossa äidinkielen ylioppilaskokeen uudistuessa ja sen rakenteen muuttuessa, alettiin median sisältöihin ja sen arviointiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Tekstitaidon kursseilla jatkettiin yhä haastavampien piilomerkitysten löytämistä ja eri asioiden suhteiden ymmärtämistä mediassa sekä eri medioihin tutustumista. Myös käsitykseni mediasta laajeni. Peruskoulusta sain vahvan medialukutaidon, joka syveni entisestään lukiossa. Jos minua ei olisi mediakasvatettu, en varmasti nyt kirjoittaisi mediakasvatuksen kurssilla blogiani.
Lähteet:
Sanomalehti opetuksessa. Luettu 16.09.2009. http://www.sanomalehdet.fi/index.phtml?s=4
www.sanomalehdet.fi -sivulta löysin sanomalehtiviikolle tehtäväehdotuksia eri luokka-asteille. Yläkoulun tunneilla ehdotettiin keskitymään uutisteksteihin ja erottamaan lehdestä kaikki uutiset mielipidekirjoituksista. Uutisista voisi etsiä vastaukset kysymyksiin: mitä, missä, milloin, miksi, miten ja kuka. Sanomalehden kuvatarjontaan ehdotettiin tutustumaan tutkimalla miten kuvat on sijoitettu lehden sivuille tai millaisia kuvia lehti tarjoaa, kuinka monessa esiintyy ihmisiä ja kuinka monta. Muita alueita, joita tunneilla voisi käsitellä, mainittiin lehden taiton tarkastelu, näyttääkö se rauhalliselta, vetävältä, asialliselta vai pursuavalta. Huomaan, että oma äidinkielenopettajani on varmasti tutustunut valtakunnalliseen ohjeistukseen. Lisäksi huomaan vahvan yhtäläisyyden maanantain luennolla esitettyä kaaviota mediapedagogiikan elementeistä sekä Sanomalehti suomalaisessa arkikulttuurissa-artikkelissa esitettyihin sanomalehtiopetuksen työmalleihin. Saamassani opetuksessa on hyvin yhdistyneet sekä mediaoppi että mediaopetus.
Kurssikirjan Näkökulmia mediakasvatukseen ensimmäisen artikkelin, Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet, sekä Sanomalehti suomalaisessa arkikulttuurissa mukaan koulujen sanomalehtipäivällä on pitkät perinteet, jotka saivat alkunsa jo vuonna 1964, jolloin alkoi yhä jatkuva sanomalehtien liiton ja opettajajärjestöjen yhteistyö. Tuolloin tavoitteena oli vahvistaa ajankohtaisen ja yhteiskunnallisen aineiston määrää koulussa. Tavoite on mielestäni edelleen perusteltu ja oppilaiden tutustuttaminen monipuolisesti eri medioihin on tärkeää ja osa koulun yleissivistävää tehtävää. Lisäksi saamassani opetuksessa yhdistyy 2004 vuoden opetussuunnitelmiinkin kirjatut tavoitteet kriittisyyden opettelusta, osallistumisesta, materiaalin ja median tuottamisesta sekä kuluttamisesta. Täytyy siis todeta, että kohdallani medialukutaidon opetus on ollut erittäin hyvää ja laadukasta.
Haluan tässä kohtaa viitata edelliseen blogimerkintääni luettuani kurssikirjasta artikkelin Sanomalehti suomalaisessa arkikulttuurissa. Heti ensimmäisessä kappaleessa käsitellään aamulehden lukemista ja kuinka tärkeä osa se on ihmisten aamurutiineja. Sen tärkeys huomataan erityisesti silloin, kun se puuttuu. Sanomalehti onkin oiva väline yksityisen ja julkisen maailman välillä. Sanomalehti on vielä useissa kodeissa aamuisen ensimmäinen kontakti "ulkomaailmaan", se tuo viestiä kodin ulkopuolisista tapahtumista. Myös maanantain luennolla luennoitsija Timo Portimojärvi totesi median olevan sanomien siirtoa ja merkityssuhteet syntyvät sanomien ja ihmisten vuorovaikutuksessa. Jos sanomalehti ei ole sanomien siirtoa, niin mikä sitten olisi... Näin ollen arvotankin sanomalehden yhdeksi parhaimmista medioista ja koen tärkeänä, että sanomalehtikasvatus jatkuisi kouluissa ja kodeissa myös seuraavan neljänkymmen vuoden ajan. Saan tukea ajatukselleni myös Sanomalehti suomalaisessa arkikulttuurissa-artikkelissa nostettiin sanoma- ja aikakauslehtien lukeminen tärkeäksi, sillä tutkimusten mukaan sanomalehtien lukeminen ennustaa hyvää menestystä mm. PISA-tutkimuksessa (joskaan se ei ole se tärkein asia), sillä eri tekstityypit ovat hyvin edustettuina sanomalehdissä. Oma kokemukseni myös on, että lukeminen edistää lukutaitoa ja lisäksi nopeakin sanomalehden silmäily auttaa pitämään mielenkiinnon yhteiskunnallisiin ja globaaleihin asioihin.
Onneksi mediakasvatu ei kohdallani jäänyt vain peruskouluun, vaan lukiossa äidinkielen ylioppilaskokeen uudistuessa ja sen rakenteen muuttuessa, alettiin median sisältöihin ja sen arviointiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Tekstitaidon kursseilla jatkettiin yhä haastavampien piilomerkitysten löytämistä ja eri asioiden suhteiden ymmärtämistä mediassa sekä eri medioihin tutustumista. Myös käsitykseni mediasta laajeni. Peruskoulusta sain vahvan medialukutaidon, joka syveni entisestään lukiossa. Jos minua ei olisi mediakasvatettu, en varmasti nyt kirjoittaisi mediakasvatuksen kurssilla blogiani.
Lähteet:
Sanomalehti opetuksessa. Luettu 16.09.2009. http://www.sanomalehdet.fi/index.phtml?s=4
tiistai 15. syyskuuta 2009
"Sanomalehdet säilyttivät lukijansa"
Tämä kirjoitukseni liittyy välitehtäviin kaksi, jossa pyydettiin seuraamaan uutisointia, joka liittyisi mediakasvatukseen. Tänä aamuna löysin sanomalehti Keskisuomalaisesta uutisen otsikolla Sanomalehdet säilyttivät lukijansa. Uutinen sisältää tilastotietoja eri sanoma- ja aikakauslehtien lukijamääristä. Jutussa kerrotaan, että ihmiset haluavat lukea sanomalehtiä ja painettu sana koetaan edelleen luotettaviksi, selkeäksi ja tarpeellisiksi. Tutkimusten mukaan lama ei ole näkynyt lehtien tilaamisessa tai ostamisessa. TNS Gallubin yksikköjohtajan Jukka Helskeen mukaan 99 prosenttia suomalaisista lukee keskimäärin 7,3 painettua aikakauslehteä ja 2,4 painettua sanomalehteä. Kansallisen mediatutkimuksen 180 mukana ollutta lehteä tavoittaa 99 prosenttia 12 vuotta täyttäneistä suomalaisista. Painettu sana siis edelleen tavoittaa lähes kaikki suomalaiset. Sanomalehdillä onkin pitkät perinteet luetettavana tiedonlähteenä, ja aamupostissa kolahtavasta lehdestä luopuminen on monelle vieras ajatus siitäkin huolimatta, että lähes kaikista sanomalehdistä on tarjolla myös sähköinen näköispainos internetissä.
Kyseinen uutinen oli informatiivinen, eikä suoranaisesti käsitellyt mediakasvatusta. Lehdet ovat kuitenkin iso osa jokapäiväistä mediaa ja niiden säilyminen sekä niihin tutustuminen on mielestäni tärkeä osa mediakasvatusta. Tästä aasinsiltana pääsen välitehtävään kolme, jossa aion käsitellä koulun sanomalehtipäivää ja kuinka olen kokenut teemanpäivän/viikon tehtävät peruskoulussa. Palaan aiheeseen kuitenkin vasta luentotallenteen kuunneltuani...
Lähteet: KSML 15.09.2009
Kyseinen uutinen oli informatiivinen, eikä suoranaisesti käsitellyt mediakasvatusta. Lehdet ovat kuitenkin iso osa jokapäiväistä mediaa ja niiden säilyminen sekä niihin tutustuminen on mielestäni tärkeä osa mediakasvatusta. Tästä aasinsiltana pääsen välitehtävään kolme, jossa aion käsitellä koulun sanomalehtipäivää ja kuinka olen kokenut teemanpäivän/viikon tehtävät peruskoulussa. Palaan aiheeseen kuitenkin vasta luentotallenteen kuunneltuani...
Lähteet: KSML 15.09.2009
perjantai 11. syyskuuta 2009
9/11
Tällä päivämäärällä vuonna 2001 tapahtui Yhdysvalloissa jotain historiallista. Vain vähän aikaa lentokoneiden iskeytymisestä World Trade Centerin kaksoistorneihin alkoi tieto levitä ympäri maailmaa.
World Trade Centerin torneihin kohdistuneiden iskujen uutisointi on jäänyt minulle hyvin mieleen. Muistan tarkalleen missä olin, kun kaikki tapahtui. Muistan, mitä olin tekemässä, kun näin televisioruudun yläkulmassa uutisen lentokoneiden iskeytymisestä kaksoistorneihin. Muistan tapahtumien ympärillä pyörineet huhut, teoriat ja erityisen hyvin muistan uutiskuvat hetkessä syntyneestä kaaoksesta New Yorkin kaduilla. "Nine eleven:in" tapahtumat järkyttivät minua. En voinut uskoa, että jotain sellaista voi tapahtua. Varsinaista pelkoa en muistaakseni kuitenkaan tuntunut. Uutisointi painottui suurimmaksi osaksi faktoihin ja tapahtumien kulkuun, eikä tunteisiin vetoaviin ihmiskohtaloihin. Vasta myöhemmin tulivat dokumentit ja vuonna 2006 ensi-iltansa saanut World Trade Center-elokuva toivat tapahtumiin inhimillisemmän näkökulman.
Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen käytin mediaa aivan uudella tavalla. Katsoin uutiskuvia ja pian valmistuneita dokumentteja tapahtumien kulusta. Luin sanomalehdet tarkasti ja kuuntelin radiossa käytäviä keskusteluja ja spekulaatiota. Aivan ensimmäistä kertaa etsin lisätietoja internetistä. Jos nyt tapahtuisi jotain vastaavaa, katselisin ehkä videoita internetistä tai seuraisin nettikeskusteluja foorumeilla. Kännykkä olisi tietysti hyvä väline kertoa kavereille uutisesta tai selata sen kautta nettiuutisia. Olen siis edelleen kehittynyt median käyttäjänä.
World Trade Centerin kaksoistornien tuhoutumisesta kertonut uutisointi on varmasti yksi parhaiten ihmisten mieliin jääneistä, minulle ainakin. On sanomattakin selvää, että uutiset vaikuttavat eri tavalla eri ihmisiin ja eri ihmisten muistikuvat samasta uutisesta voivat painottua hyvin eri tavalla. Minä muistan kaaoksen ja ihmisten hädän ja ehkä juuri se sai minut etsimään lisää tietoa tapahtumista minulle uudella tavalla.
World Trade Centerin torneihin kohdistuneiden iskujen uutisointi on jäänyt minulle hyvin mieleen. Muistan tarkalleen missä olin, kun kaikki tapahtui. Muistan, mitä olin tekemässä, kun näin televisioruudun yläkulmassa uutisen lentokoneiden iskeytymisestä kaksoistorneihin. Muistan tapahtumien ympärillä pyörineet huhut, teoriat ja erityisen hyvin muistan uutiskuvat hetkessä syntyneestä kaaoksesta New Yorkin kaduilla. "Nine eleven:in" tapahtumat järkyttivät minua. En voinut uskoa, että jotain sellaista voi tapahtua. Varsinaista pelkoa en muistaakseni kuitenkaan tuntunut. Uutisointi painottui suurimmaksi osaksi faktoihin ja tapahtumien kulkuun, eikä tunteisiin vetoaviin ihmiskohtaloihin. Vasta myöhemmin tulivat dokumentit ja vuonna 2006 ensi-iltansa saanut World Trade Center-elokuva toivat tapahtumiin inhimillisemmän näkökulman.
Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen käytin mediaa aivan uudella tavalla. Katsoin uutiskuvia ja pian valmistuneita dokumentteja tapahtumien kulusta. Luin sanomalehdet tarkasti ja kuuntelin radiossa käytäviä keskusteluja ja spekulaatiota. Aivan ensimmäistä kertaa etsin lisätietoja internetistä. Jos nyt tapahtuisi jotain vastaavaa, katselisin ehkä videoita internetistä tai seuraisin nettikeskusteluja foorumeilla. Kännykkä olisi tietysti hyvä väline kertoa kavereille uutisesta tai selata sen kautta nettiuutisia. Olen siis edelleen kehittynyt median käyttäjänä.
World Trade Centerin kaksoistornien tuhoutumisesta kertonut uutisointi on varmasti yksi parhaiten ihmisten mieliin jääneistä, minulle ainakin. On sanomattakin selvää, että uutiset vaikuttavat eri tavalla eri ihmisiin ja eri ihmisten muistikuvat samasta uutisesta voivat painottua hyvin eri tavalla. Minä muistan kaaoksen ja ihmisten hädän ja ehkä juuri se sai minut etsimään lisää tietoa tapahtumista minulle uudella tavalla.
keskiviikko 9. syyskuuta 2009
Epätavallinen mediapäivä
Ensimmäinen blogini. Ensimmäinen kirjoitukseni. Ja ensimmäinen päivä pitkään aikaan, että en ole kuunnellut radiota tai avannut televisiota.
Tänään on siis ollut hyvin epätavallinen päivä sen suhteen, miten olen käyttänyt mediaa. Aamuisin tapaan ensimmäisenä avata radion ja kuunnella YleX:n aamua. Tänään kuitenkin syöksyin lähes heti herättyäni pyörän selkään ja kohti yliopistoa. Luentojen välissä käytin internetiä selaten NELLI-hakuportaalin tietokantoja, tutkin mediakasvatus-kurssin suoritusohjeita ja samalla kuuntelin johdantoluennon tallennetta. Päätin myös, että tänään perustan oman blogini ja innostun jakamaan ajatuksiani julkisesti. Lisäksi tarkistin sähköpostit ja facebookin. Kotiin päästyäni luin paikallislehden soppakulhon äärellä, siihen kului aikaa hartaasti nautiskellen yli puoli tuntia! Sitä ei uskoisi, että paikallislehden lukeminen olisi niin mielenkiintoista, mutta kotiseuturakkaana ihmisenä lehden ilmestymispäivät ovat melkein kuin juhlaa muualla asuvalle opiskelijalle. Ruuan jälkeen illasta on mennytkin johdantoluennon kuuntelemiseen, blogin perustamiseen ja sähköpostien lukemiseen jo muutama tunti. Ja aina kun kone on auki, on mesekin auki, siitä ei pääse mihinkään. Instant messenger on minulle kommunikaatioväline parhaimmillaan. Sen avulla voi nopeasti moikata kavereita ja perheenjäseniä tai käydä syvällisiä keskusteluja.
Mediakasvatus ja median vaikutus ihmisiin on kiinnostanut minua jo lukiosta asti. Blogi-kirjoittelu varmasti antaa mahdollisuuden pohtia siihen liittyviä aiheita muiden kiinnostuneiden kanssa. Mielessä on jo monta aihetta joita aion pohtia blogissani. Ensimmäisessä blogi-merkinnässäni haluan kuitenkin tarttua luennoitsijan esille tuomaan aiheeseen puheluiden ajankohdista.
Muistan kuinka pienenä tyttönä lankapuhelimella ei varmasti saanut soittaa kaverille enää kahdeksan jälkeen, vaikka kuinka olisi unohtunut kysyä läksyistä aiemmin päivällä. Ja jos sitten kuitenkin piti soittaa, niin nöyrästi pyysin anteeksi, että häiritsen perheen rauhaa niin myöhällä. Nykyään vältän soittamasta kymmenen jälkeen. Yksityisyyden ja kotirauhan rajan ymmärtäminen on kai ihmisillä hämärtynyt. Enää ei niinkään ajatella ihmistä jolle soitetaan, ainoastaan sitä omaa asiaa ja kuinka tärkeä se on saada hoidetuksi. Välillä myös tuntuu, että kännykkään on "velvollisuus" vastata ja olla tavoitettavissa vuorokauden ympäri, vaikka lankapuhelinaikaan jokaiselle suotiin noin puolet vuorokaudesta häiriötöntä aikaa olla kotonaan. Onhan kuitenkin niinkin, että ihminen, joka haluaa olla rauhassa, puhelinsoittojen tai tekstiviestien saavuttamattomissa, voi hyvin laittaa kännykkänsä äänettömälle tai jopa sulkea sen haluamakseen ajaksi. Minua siis saa yrittää tavoitella mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, mutta huolehdin myös siitä, että kännykkäni ei häiritse minua, jos haluan olla rauhassa.
Tänään on siis ollut hyvin epätavallinen päivä sen suhteen, miten olen käyttänyt mediaa. Aamuisin tapaan ensimmäisenä avata radion ja kuunnella YleX:n aamua. Tänään kuitenkin syöksyin lähes heti herättyäni pyörän selkään ja kohti yliopistoa. Luentojen välissä käytin internetiä selaten NELLI-hakuportaalin tietokantoja, tutkin mediakasvatus-kurssin suoritusohjeita ja samalla kuuntelin johdantoluennon tallennetta. Päätin myös, että tänään perustan oman blogini ja innostun jakamaan ajatuksiani julkisesti. Lisäksi tarkistin sähköpostit ja facebookin. Kotiin päästyäni luin paikallislehden soppakulhon äärellä, siihen kului aikaa hartaasti nautiskellen yli puoli tuntia! Sitä ei uskoisi, että paikallislehden lukeminen olisi niin mielenkiintoista, mutta kotiseuturakkaana ihmisenä lehden ilmestymispäivät ovat melkein kuin juhlaa muualla asuvalle opiskelijalle. Ruuan jälkeen illasta on mennytkin johdantoluennon kuuntelemiseen, blogin perustamiseen ja sähköpostien lukemiseen jo muutama tunti. Ja aina kun kone on auki, on mesekin auki, siitä ei pääse mihinkään. Instant messenger on minulle kommunikaatioväline parhaimmillaan. Sen avulla voi nopeasti moikata kavereita ja perheenjäseniä tai käydä syvällisiä keskusteluja.
Mediakasvatus ja median vaikutus ihmisiin on kiinnostanut minua jo lukiosta asti. Blogi-kirjoittelu varmasti antaa mahdollisuuden pohtia siihen liittyviä aiheita muiden kiinnostuneiden kanssa. Mielessä on jo monta aihetta joita aion pohtia blogissani. Ensimmäisessä blogi-merkinnässäni haluan kuitenkin tarttua luennoitsijan esille tuomaan aiheeseen puheluiden ajankohdista.
Muistan kuinka pienenä tyttönä lankapuhelimella ei varmasti saanut soittaa kaverille enää kahdeksan jälkeen, vaikka kuinka olisi unohtunut kysyä läksyistä aiemmin päivällä. Ja jos sitten kuitenkin piti soittaa, niin nöyrästi pyysin anteeksi, että häiritsen perheen rauhaa niin myöhällä. Nykyään vältän soittamasta kymmenen jälkeen. Yksityisyyden ja kotirauhan rajan ymmärtäminen on kai ihmisillä hämärtynyt. Enää ei niinkään ajatella ihmistä jolle soitetaan, ainoastaan sitä omaa asiaa ja kuinka tärkeä se on saada hoidetuksi. Välillä myös tuntuu, että kännykkään on "velvollisuus" vastata ja olla tavoitettavissa vuorokauden ympäri, vaikka lankapuhelinaikaan jokaiselle suotiin noin puolet vuorokaudesta häiriötöntä aikaa olla kotonaan. Onhan kuitenkin niinkin, että ihminen, joka haluaa olla rauhassa, puhelinsoittojen tai tekstiviestien saavuttamattomissa, voi hyvin laittaa kännykkänsä äänettömälle tai jopa sulkea sen haluamakseen ajaksi. Minua siis saa yrittää tavoitella mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, mutta huolehdin myös siitä, että kännykkäni ei häiritse minua, jos haluan olla rauhassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)