Nettiuutisia ja kuoleman jälkeistä elämää

Tällä viikolla sanomalehti Keskisuomalainen on kunnostautunut mediakäyttäytymiseen liittyvässä uutisoinnissa. Ensimmäisessä se raportoi tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiset luottavat perinteisten medioiden tuottamiin verkkopalveluihin ja uutisiin. Sosiaalista mediaa taas käytetään kommunikointiin ja sen fuktio tiedon välittäjänä on muutenkin erilainen. (http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/s%C3%A4hke-t%C3%A4ydennetty-perinteisen-median-nettiuutisiin-luotetaan/511591). Tämä ei liene yllätys ainakaan asiaan vähänkään perehtyneille, ei ainakaan minulle. Mutta, vaikka perinteiseen mediaan luotetaankin uutisten tuottajana, on uutisten laatu minusta silti monesti heikompaa kuin painetussa lehdessä. Onko niin, että netissä ihmiset antavat kirjotusvirheet anteeksi, mutta painettuun lehteen vaaditaan edelleen täsmällistä kieltä ja ytimekkäitä ilmaisuja?

Toinen uutinen käsittelee kuolemanjälkeistä nettielämää (http://www.ksml.fi/uutiset/ulkomaat/ruotsissa-apua-luvassa-kuolemanj%C3%A4lkeiseen-nettiel%C3%A4m%C3%A4%C3%A4n/511593). Aihe on ollut kuluneen syksyn aikana esillä, sillä ainakin Amerikassa on etsitty ratkaisua siihen, miten salasanojen takana oleviin aineistoihin voisi päästä ja kenellä niihin on oikeudet ihmisen kuoltua. Artikkeli antaa vastaukseksi amerikkalainen sivuston MyWebwill:n, jonka kautta ihminen voi siirtää salasanansa omaisilleen, mikäli kuolema korjaa. Ruotsissa palvelu käy kerran viikossa läpi veroviraston hallinnoiman väestörekisterin, josta selviää, onko joku asiakkaista kuollut. Ajatus kaikkien salasanojen luovuttamisesta yhdelle taholle tuntuu minusta epäluotettavalta. Vaikka itselläni ei varsinaisesti ole mitään salattavaa, vääriin käsiin joutuneet yliopiston tai pankkini käyttäjätunnukset voisivat aiheuttaa merkittävää tuhoa. Eli, itse en ehkä luovuttaisi salasanojani millekään nettipalvelulle, vaikka ajatus sinänsä on hyvä. Olen kyllä monesti ajatellut, mitä tapahtuisi, jos kuolisin tai loukkaantusin vakavasti, eikä kukaan (niin kuin tällä hetkellä) tietäisi salasanojani. Kenelläkään läheiselläni ei ole kaukaisimpien ystävieni sähköpostiosoitteita, joten kukaan ei kai pystyisi ilmoittamaan heille tapahtuneesta. On kuitenkin myös paljon sähköposteja ja tietoja, jotka ovat turhia ja niiden selaamiseen läheisiltäni menisi liikaa aikaa. Ja on toki materiaalia, jota heidän ei tarvitse syystä tai toisesta nähdä. Kuten sanoin, ei ole mitään salattavaa, mutta ei myöskään tarvetta julkaista joitain asioista. Ehkäpä voisin kirjata oman nettitestamenttini ja piilottaa se paikkaan, josta se äkillisen kuolemani jälkeen olisi läheisteni löydettävissä. Siihen voisin kirjata halauamani salasanat ja kertoa heille miten niitä tulisi käyttä. Voisin myös listata sähköpostiosoitteet, joihin toivoisin tapahtumasta ilmoitettavan... Mutta, kun ajattelee urakkaa tarkemmin, toivoo, ettei sitä tarvitsisi tehdä vielä pitkään aikaan. Pikemminkin taidan keskittyä yhteydenpitoon nyt kun siihen on edelleen mahdollisuus.